Ensi sunnuntaina alkaa kirkkovuodessa Pääsiäisjakso, ainakin mun kalenterin mukaan. Ja menin vahingossa lukemaan sunnuntain evankeliuminpätkän (matt. 20:1-16).
Ja se tavallaan vähän olisi löyhästi liittyvinään Jempun kirkkosessioon tuossa taannoin.
Meillä ihmisillä kun on tapana asettaa toinen toisiamme arvojärjestykseen, kuka on toista parempi ja kivempi ja mukavampi ja, kyllä, jopa hurskaampi. Ja varmaankin tämän seurauksena ihmiset myös yrittävät olla mahdollisimman hyviä, kertovat mitä ovat tehneet enemmän, paremmin tai nopeammin, kuin toiset kanssaeläjät. Kilpailuyhteiskunta siis.
Tavallaan tällainen kilvoittelu on hyväksi; jokainen yrittää parhaansa. Varjopuolena on tekemisillään ylpeily, josta Raamattu varoittaa useampaankin otteeseen (esim. Jer. 9:22-23, joka myös on ensi sunnuntain tekstejä), sekä tekemisiensä liioittelu, a.k.a. valehtelu.
Ja näistä asioistahan Jumala _ei_ pidä.
Mitenkä tämä sitten liittyy case Jemppuun?
Noh, kuten muuallakin, niin varmastikin myös Virroilla seurakuntapiireissä ihmisten keskuudessa arvostellaan ihmisiä. "Tuo käy kirkossa vain jouluisin, tuo ei koskaan osallistu mihinkään, tuo ei tykkää kirkkoherrasta..." etc. Ja tällaisten arvioiden jälkeen ihmiset sitten asettavat kanssaeläjänsä "hurskausjärjestykseen". En nyt tarkoita, että kaikki näin tekisivät, mutta jokaisesta seurakunnasta varmasti näitä ihmisiä löytyy. Arvioidaan ihmisen "hyvyyttä ja hurskautta" sen perusteella, kuinka usein tämä käy jumalanpalveluksessa tms.
Pieni Jemppu astuu suureen kirkkoon ja saa osakseen kummallisia katseita. Osa katsoo häntä (kuka positiivisen, kuka hämmästyneen) ihmetyksen vallassa miettien, ei niin negatiivisesti, "Mitä tuo täällä tekee". Ja sitten se arvioiva ja arvosteleva marginaaliporukka miettii "Mitä _tuo täällä_ tekee, eihän tuollaista koskaan ole missään näkynyt, mikä lie huligaani (ei muuten ole suomea, sitten, ei saa käyttää aineissa)"
Ja kuitenkin tämä Jemppu, joka juuri tuli ensimmäistä kertaa kirkkoon, ansaitsee saman denaarin, minkä kaikki muutkin Kristuksen ristintyöhön uskovat ihmiset. Kui kivaa se sit on?
No tosi kivaa! Me täällä tiedämme, millaisesta taustasta ja vähän myös millaisesta hengellisestä tilasta Jemppu on Virroille lähtenyt, virtalainen kirkkokansa ei siitä tiedä.
Uskoville ihmisille, olipa tuo uskon taival kestänyt 5 minuuttia tai 50 vuotta, annetaan kaikille sama palkinto, kävipä hän seurakunnassa joka päivä, tai vain kerran vuodessa. Senpä takia, kun seurakunnan tapahtumaan tulee uusi ihminen, hänestä pitäisi kaikkien iloita ja ilolla hänet pitäisi myös vastaanottamaan ja jättää se arvostelu sikseen. Jumala kyllä aikanaan hoitaa sen puolen. Ja kuten Jempun tapauksessa, me emme läheskään aina voi tietää sitä hengellistä taustaa, mistä ko. ihminen tulee.
Olipas lennokasta ajattelua... ajatus lensi nopeammin, kuin sormet näppiksellä, senpä tähden pahoittelen, jos jotain voi ymmärtää väärin tahi on muuten vain sekavaa tekstiä. Viimeinen kappale (ennen tätä kappaletta) kokoaa ajatusten pointin yhteen.
Niijuu... ja jokainen tämän lukeva, kommentoikaa jotakin. Saisi vähän kartoitettua ketkä kaikki tätä sivustoa seuraavat. *Utelias luonne*
Minä seuraan sivustoa! :) Ja hyvä Hemmo, toi oli loistava puhe! Se, missä käy, miten käy ja kuinka usein ei ole mikään mittari, eikä uskonelämän pääasia tai paikkalippu taivaaseen. Ja valitettavasti arvostelevia ja ei-arvostelevia (kun, kapulakieltä, ei aineisiin) ihmisiä ei ole varsinaisesti jaettu kahteen leiriin, vaan lähes kaikki ns. mukavatkin ihmiset asettaa riman johonkin kohtaan, ja kaikki sen alle jäävät ovat säälimättä surkeita. On se outoa miten paljon armosta voi toitottaa, eikä sitä silti ymmärretä. Siis sitä, ettei ihminen pelastu omilla teoillaan. Enkä nyt tarkoita, että olisin itse parempi kansalainen, joka oivaltaa kaikein täydellisesti ja on uskossaan ja suvaitsevaisuudessaan virheetön, vaan tämä tyhmyyden taivastelu koskee ihan kaikkia ihmisiä. Kaikki me ollaan aika pällejä. Se on ihan hyvä muistaa, kun ahdistuu saamastaan arvostelusta.
VastaaPoistaNo menikö nyt aiheen vierestä vai eikö mennyt, ei voi tietää kun on näin väsynyt ja ajattelee vain karjalanpaistia! :D
Joo mä luen ja seuraan aktiivisesti. Tosiaan voin kompata aiskaa tässä, et on kyl mainio puhestaakkeli. yleesä sanotaa et nuorilla on asennevamma vanhoja kohtaan ja nii se varmasti onki, mut ei ne vanhemmatkaa sen parempii oo. en tiä liittyyks toikaa ny yhtää mihinkää mut ihmiset sais joskus kattoo peilii. Ei se pelkkä kirkossakäynti oo mikää semmone et jos ei siellä käy, ni ei voi uskoakkaa eikä tehä mitää muutakaa.. tai jotai.. :D
VastaaPoistaJou Jou...
VastaaPoistaOlikos se niin, että sä, Hemmo, halusit pitää ens viikon nuortenillan :D Tossa olis nimittäin kyllä hyvää mietittävää kaiken ikäisille!
VastaaPoistaKesälomalla ens keskiviikkona xP
VastaaPoistaMä lueskelen aina kun muistan. Sit on kova etsiminen, mihin aiheisiin on tullu kommentteja. :P
VastaaPoistaNii ja itse aiheesta. Siis mul on ollu (ja on) itellä iso kriisi just toisten arvostelusta (tai mun olettamasta arvostelusta). En siis tiiä, mitä muut aattelee, mut se on kuitenki saanu mut pelkäämään erilaisiin tilaisuuksiin menemistä. Ja pelkoo lisää se, etten oo kovin aktiivisesti käyny missään tietyssä seurakunnassa, ni tietyt tyypit näkee mut ain sit sen takii viel harvemmin.
Mut ehkä tää tästä. Eiköhän sitä rohkeutta viel tuu, I pray! =)
Niih, kyllä sitä kun tuo seurakunnassa pyörintä ja möyrintä on erinäisten syiden vuoksi viime aikoina jäänyt vähemmälle, tulee vähän semmonen olo, että saiskohan sinne kirkkoon, nuorteniltaan yms. mennä. Mitä ne muut musta nyt ajattelee, ku en oo käyny missään pitkään aikaan?
VastaaPoistaTämäkään ei nyt varmaan taaskaan liittynyt yhtään mihinkään. Heh, kaikki hölisee täälä ihan omista aiheistaan, noh eipä siinä sitte mitää vikaa. :D
Aatos lentää, mie en!
On se hyvä, että kotisrk:ssa tosiaan kaikki tietää, että osaako se Jemppu vääntää paperihattuja vaiko eikö. Ohho, jopas tulee korkealentosta tekstiä! Noh, u get the point.
Nyt kun ollaan saatu purkaa omia tuntojamme siitä, mitä muut ajattelee meistä, niin voisi olla ihan paikallaan myös miettiä, mitä me ajattelemme muista. Onko uusien ihmisten helppo tulla Eurajoen seurakunnan nuorten toimintaan mukaan, kun kaikki tuntee toisensa ja tietää jopa sen, osaako se Jemppu vääntää paperihattuja vaiko eikö? (tai siis, mä en tiedä, kertoisiko joku?) Pienillä paikkakunnilla piirit on niin pienet, että niihin on kaikkien vähän hankala päästä sisään. Sen tähden meikäläisetkin voisi yrittää kiinnittää huomiota siihen, ettei omalla toiminnallaan ainakaan vaikeuta mahdollisten uusien tulokkaiden sisäänpyrkimisprosessia.
VastaaPoistaJa vielä toisten arvostelusta. Jotkut arvioi kristityt sen perusteella, kuinka usein käy kirkossa tai paljonko tunkee kolehtiin, mutta varmaan moni paheksuu hiljaa mielessään myös jotain sellaista, joka ei esim. tahdo osallistua yhteiseen rukoukseen, ja sellainen paheksunta on ihan yhtä väärin. Vaikka yhteisöllisyys on kai tärkeä osa kristillistä elämää, niin kai ihmisen ja Jumalan välinen suhde on siinä se avain.
Tai mitäs minä mistään tiedän, hölötän vaan jotain kun en muutakaan keksi! Tekee mieli karkkia.
Karjalanpaistista karkkiin! Mun uus slogan...
VastaaPoistaMut joo, nyt vedit Aiska hyvän. Mun mielestä meillä on ainakin ihan mukavan vastaanottavainen seurakunta täällä kotosalla. Ainakin joka vuosi ollaan saatu uusia isosia ja näitä pieniä on alkanu vakiotahtii pyöriä ja möyriä mukana. Parantamisen varaa on tietysti aina. Tähän hätään en tosin keksi mitä. :P
Ehtoota vuan. Kylhä miekiii tätä seuraan. Tosin tossa äsken tuli selattua läpi sellaset kolme mulle uutta tekstiä ja niitten komentit. :D Eli joskus ja jouluna -periaattella, mut tilanteesta riippuen.
VastaaPoistaOikeen mielenkiintoista ja hauskaakin jutustelua täällä kyllä on, joten kirvoituin iteki nyt sitte kommaamaan. Olen tässä tekstienne pohtimisen lisäksi repeilly näille kaikille erinäisille sivukommenteille ihan kiitettävästi. :D Nimim. Yökukkuja, jolla bussin takia herätys 6:30...
Muttajuu, kyl tää aihepiiri (muitten hyväksyntä seurakunnassa) toi mieleen kaikennäkösiä aatoksia. Viimeistään Aiskan seuraavasta kommentista pöllähti omat kokemukset pintaan: "Vaikka yhteisöllisyys on kai tärkeä osa kristillistä elämää, niin kai ihmisen ja Jumalan välinen suhde on siinä se avain." Ja kaikkeen muuhunkin aiempaan kirjotteluun nää aatokset kyllä liittyy.
"Aikoinaan", ennen tätä Hemmo&Illi-aikakautta, mulla oli koko ajan sellanen olo, et mun pitäis yrittää olla jotenki muodollisesti kristitympi ja kokea enemmän tyyliin yliluonnollisia Jumala-kokemuksia yms. yms., jotta voisin tuntea itseni enemmän osaksi seurakuntaporukkaa. Lisäks mua harmitti, ku Jumala ei antanu mulle mitään merkkiä tai tehny mulle mitään valtaisaa, dramaattista ihmettä todisteeksi. Veikkaan, et nää tuntemukset saattaa olla tuttuja monilleki(?) Enivei, jotenki koin seurakunnan omalla tavallaan sekä kiehtovaksi että ahdistavaksi. Mut koko ajan oli sellanen tunne, et siellä ei jotenki anneta tilaa kuulostella omia ajatuksia ja omaa Jumala-suhdetta, vaan pitäis ehdottomasti ja vankkumattomasti sekä uskoa epäilemättä että samalla elää elävästi elävässä uskossa, jos sallinette hienoisen sarkasmini tässä. (En yritä nyt sabotoida sinänsä hienoa ja hyvää termiä "elävä usko", mut varmaan ymmärrätte, mitä tarkotan.) Hengasin - siis pyörin ja möyrin :D - seurakunnassa, mutta olin aika pihalla, kun piti tavallaan keskittyä ulkoisiin juttuihin ja ihmetellä, et mites missäki tilanteessa ketäki toimii ja miten ite pitäis mihinki suhtautuu. Ohoh, sekavaa tekstiä tulee näköjään täältäki, mut antaa jatkua...
No, sen jollain lailla painostavan/hektisen "wtf-kauden" jälkeen eli oikeestaan Hemmo&Illi-aikakauden alettua tuntui, että Eurajoen seurakuntaan tuli tilaa hengittää. Sai mennä leireille omana itsenään. Mulla oli siis ollu sitte opiskelujen alottamisen "takia" taukoa seurakunnassa oleilusta, kunnes joku nuortenleiri tai Hiihtis tais taas avata uuden ajan. Ennen sitä olin jotenki luovuttanu uskonelämän suhteen siinä mielessä, et ku olin edellisellä aikakaudella (sori tää sana o vähän kökkö) miettiny pääni puhki uskonasioita (mikä toki oli myös hyvä asia) ja sitä, miten vaan jotenki pitäis ja pitäis, en enää jaksanu uhrata aihepiirille väkinäisiä ajatuksia, vaan keskityin muuhun. Mulle teki kyllä tosi hyvää siinä vaiheessa se, et uskalsin taas alkaa kyseenalaistaa kaikkea ja epäillä itsekseni niin paljon ku sielu sieti. Ja sain myös vaan olla ajattelematta _mitään_ uskojuttuja, ku oli jotenki ollu niin täynnä sitä kaikkea sellasta ylimäärästä "panikointia".
...JATKUU...
...JATKUU...
VastaaPoistaToisin sanoen, kului aikaa, jolloin en enää juurikaan jaksanut vaivata päätäni uskonasioilla, vaan ajattelin, että whatever. Sen jälkeen, kun sitte pitkästä aikaa menin taas seurakuntaan, menin sellasella asenteella, etten odottanu mitään. Menin vaan ja olin vaan. Ja sillon musta tuntui, että Jumala-asioita alkoi taas pohtia, mutta tällä kertaa omalla painollaan ja oli sellanen rauhallinen olo. Mulle jotenki tiivistyi se ajatus, että Jumalaa ei kiinnosta mun suoritukset ja väkisin uskomiset ja kokemuksellisuuden hakemiset sitte pätkääkään. Ei se tietenkään mua vihaakaan, vaikka miten venkoilisin, mut pointti on se, et Jumalaa kiinnostaa se, että olen rehellinen kaikessa mitä ajattelen. On turha yrittää väkisin, kun vasta sitte, ku antaa olla ja lähtee liikenteeseen kaikkine epäilyineen ja uupuneine asenteineen, asiat alkaaki avautua ihan eri tavalla. Oon kyllä joskus kuullu puhuttavan siitä, että pitää lakata yrittämästä ja antautua vaan Jumalan rakkauteen, mutta en oo sitä sillai tajunnu ennen.
Tulipas pitkä selostus, mutta toivottavasti siitä sai jotenki selvää. Edelleenkin epäilen hyvin paljon koko ajan, mutta nyt myönnän sen sekä itselleni että Jumalalle että myös teille muille seurakuntalaisille. Palloilen siis uskoni kanssa ties missä puskissa koko ajan, enkä tiedä mistään mitään, mutta siihen olen lopen kyllästynyt, että pitäis jotain muuta esittää ku on ja ajattelee.
Musta kuitenki seurakunnan, jos minkä paikan, tulis olla sellanen, jonne kuka vaan voi tulla aina ja tuntea itsensä tervetulleeks, ajatteli sitä mitä tahansa. Muuten Jumalan rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanoma on yhtä tyhjän kanssa. Onneks E-joenki seurakunnassa vallitsee nykyään musta tosi leppoisa/ystävällinen ja ihmisille tilaa antava ilmapiiri. Enkä missään vaiheessa mitään syytellä oo halunnukaan, vaan antaa rakentavaa palautetta, mutta nyt täytyy sanoa, että hyvä meininki, jos multa kysytään. :]
Palatakseni alkuun ja siihen lainaukseen Aiskan kommentista, oon siis täysin samaa mieltä siitä, että ensisijaisesti se uskon avain on ihmisen ja Jumalan välinen suhde. Seurakunta tietysti tärkeä, mut kaiken pitäis lähtee siitä, et tunnustelee omia ajatuksiaan kaikessa rauhassa ja tulee Jumalan eteen ilman salaisuuksia, kun on siihen valmis. Kukaan muu ei voi kuitenkaan ketään pakottaa uskomaan. Ite koen seurakunnan tärkeimmäksi viestiksi sen, että ollaan läsnä ja annetaan kaikkien tulla sinne omina itseinään, ja sitä kautta Jumalan rakkauski näkyy. Nykymaailmassa paikkoja, joihin voi mennä ihan ilman muiden luomia paineita, on valitettavan vähän.
Eiköhän tämä yöllinen vuodatus ehkä jo riitäki.....x] Nyt tuntuu kivalta, ku oon saanu avautua näistä aatteista, ku tää on kuitenki jotain, mitä mul on ollu kauan mielessä. Jos nyt vaikka nukkumaan. ->
Itseasiassa juttelin toveri Jounin kanssa pari iltaa sitten (tai eilen, tai joskus) siitä vuodesta kun Jouni kävi riparinsa. Ja oikeastaan seuraavista parista vuodestakin (eli 05-07). Ja tuolloin täällä srk:ssa oli aika kova toditamisen kulttuuri. Riparihartauksista reilusti yli puolet oli todistamista ja nuortenilloissakin oli sellainen todistamisen ilmapiiri; puhuttiin paljon omista kokemuksista yms. Ja se meni yli. Jos jonkun elämässä ei tapahdu mitään suurta ja mullistavaa, niin sellaisessa ilmapiirissä tuntee olonsa pieneksi ja huonoksi kristityksi. Ja väittäisin, että juuri sen takia isosia lopetti kesken koulutuksen ja vielä koulutuksen jälkeenkin noina vuosina. Kun mitään mielettömän suurta ei koskaan tapahtunutkaan. Samasta syystä väittäisin, että eräiden uskonelämä on ollut puolelta toiselle horjumista. Kun on puhuttu ja puhutaan joka viikko koko ajan suurista Jumalan ihmeistä, ja sitten niitä ei omalle kohdalle osukaan. Masentavaahan tuo on nuorelle tunteet omaavalle ihmiselle.
VastaaPoistaJa noihin vuosiin liittyi myös toinen seurakuntaan erittäin negatiivinen juttu: syntyi paljon ryhmittymiä. Oli se lähipiiri, joka tiesi kaiken ja jota pyydettiin jokapaikkaan, ja sitten oli muut, jotka eivät ehkä kaikesta ajatelleet samalla tavalla tai joiden luonteet eivät kohdanneet pääjoukon kanssa.
Noh, me jäljelle jääneet vanhat parrat, dinosaurusten jäänteet noilta ajoilta, olemme mielestäni "voittaneet" tuon ajan "kirouksen". Nimenomaan ne meistä, jotka jäljelle jäivät. Tässä vanhojen isosten porukassa [johon ikäni puolesta itsekin kuulun ja josta kaikki eivät oikeasti ole olleet vuosiin isosina] kuuluu kuitenkin aika iso rinki, oikeastaan pieni verkosto. Nuo raja-aidat ryhmien välillä on, Luojan kiitos, onnistuttu voittamaan, ja uskoisin, että kaikki tulevat toimeen keskenään vikoineen ja myöskin kykyineen.
Jotain on siis muuttunut vuosien varrella; nuorisotyöhön tuli aikanaan kuri ja järjestys, nyt ne ovat säilyneet ja lisäksi on tullut avoimuus. Suvaitsevaisuuskin (nimenomaan nuorisotyössä) on mennyt eteenpäin, vaikka siinä on paljon vielä parannettavaa; kuuleman mukaan eräillä on vieläkin vaikeuksia uskaltaa sanoa mielipiteitään vihaisten katseiden pelossa.
Eurajoella näiden vanhojen nuorten ja uusien nuorten välinen ikäkuilu väkisinkin iskee kiilaa väliin; elämäntilanteet ja oikeastaan kaikki muukin on niin paljon erilaista 16 vuotiaalla kuin parikymppisellä. Toisaalta ne, jotka aktiivisesti käyvät seurakunnassa ovat lähinnä 15-16-vuotiaita (93-94 syntyneitä), joten normitoiminnassa ei ole mitään, mihin kiilaa laittaisi. Ja leirillä kaikki ovat yhtä suurta perhettä suunnilleen.
Se, muodostuuko nykyisen suuren srk-ikäluokan keskuuteen samanlaisia muureja ja sisäpiiri-ulkopiiri- asetelmia ja srk-porukasta poisjättäytymisiä, kuin edellisen suuren ikäluiokan (90-syntyneet) kohdalla, jää Jumalan ja Illin käsiin. Toivottavasti näin ei pääse käymään.
Tässäpä tämä lyhyt historiikki srk:mme nuorisotyöstä viimevuosilta sekä nuoren, että työntekijän näkökulmasta.
Raamatullinen (l)opetus:
Oppikaamme kaikki virheistämme ja opettakaamme tervettä Jumalan sanaa. Nuhdelkaamme jos tarvetta ilmenee, mutta lempeydellä ja suvaitsevaisuudella niin, ettei kukaan tunne oloaan hylätyksi tahi ulkopuoliseksi.
Ei voi sanoa muuta kuin AAMEN noille Hemmon ja Maijan kommenteille.
VastaaPoistaNiin tuo seurakuntamme nuorisotyön historia on ollut asia, joka on vaivannut ja muhinut pinnan alla ja musta on hyvä, että nyt siitä uskalletaan puhua ja ehkä pikkuhiljaa päästä eroon menneisyyden haamuista.
Itse kuuluin siihen porukkaan, joka samanaikaisesti oli sekä sisäpiiriä, että jollain tavalla koki itsensä kuitenkin ulkopuoliseksi. Koin, että sisäpiiriin pääsi, jos oli tarpeeksi vahva itsetunto oman uskonsa kanssa. Samanaikaisesti kamppailin "olenko tarpeeksi uskovainen" -kysymyksen kanssa. Luulen siis jossain määrin ymmärtäväni molempia ryhmiä ja koen, että tuo "vaikea menneisyys" piti sisällään sekä hyviä, että huonoja juttuja.
Sain sopivasti etäisyyttä ja uutta näkökulmaa kun lähdin Diakiin opiskelemaan ja tapasin hyvin erilaisia ihmisiä hyvin erilaisista seurakunnista. Kuitenkin kaikki olivat uskovia, Jumalalle rakkaita, Jeesuksen pelastamia.
Juu, tarkoitus ei ollut vuodattaa omaa tarinaa sen enempää, mutta pointtina, että tästä on hyvä jatkaa. Suunta eteenpäin, suunta ylöspäin!
ps. Hemmo&Illi-aikakausi, tälle hymyilin hetkisen ääneen :D
VastaaPoista