Aivan mahtava aihe, kiitos Marialle siitä.
Itse asiassa joulun jälkeen muutaman ystävän kanssa pohdinkin ystävyyttä. Lähinnä sitä miten se muuttuu ajan myötä ja mitkä hetket omassa elämässä ovat olleet vaikeimpia ystävyyden kannalta.
Fakta varmaan on, että yläaste ikäiset tytöt ovat välillä aika kamalia tässä suhteessa. En tiedä minkä ikäinen Maria olet, joten älä ota tätä itseesi. :) Itse ainakin muistan kuinka meni porukan mukana eikä voinut olla tuon kaveri kun ei muutkaan ole. Tai kuinka hyvät ystävät jättävät sinut vaikka mielestäsi et ole tehnyt mitään väärää. Yläaste aika on sitä kasvamista. Ja kun porukassa on niin monta persoonaa. Kolmen hengen tyttö porukka on kaikista pahin, siinä syntyy paljon mustasukkaisuutta ja komplikteja.
Vähän kun vanhenee huomaa ihmisten todellisia luontoja ja huomaa myös mitä itse ystävältä vaatii. Enää ei tarvita ystäviä kohottaakseen omaa itsetuntoaan tai pönkittääkseen egoaan.
Ystävyys suhteet tulisi olla molemman puoleista välittämistä. Minusta omissa tämän hetken ystävyys suhteissa ehkä parasta on se, että ystävyys pysyy vaikka nähdäänkin paljon harvemmin. Ihmiset eivät unohda. Ystävyyteen pätee myös Jumalan antama suuri käsky: ”Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi”.
Mitä ystävyyteen ja uskoon tulee, seurakunnassa löytää samalla lailla ajattelevia ystäviä, joka saattaa helpottaa. Kuitenkin vaikka ystäväsi ei ajattelisi samalla lailla kuin sinä, tulee hänen hyväksyä sinut omana itsenäsi, mutta myös sinun tulee hyväksyä hänet (eikä välttämättä lyödä raamatulla päähän :)). Omalta kohdalta parhaat ystävät ovat löytyneet seurakunnasta ja sellaiset ystävät, jotka nimenomaan ovat pysyneet.
Sana tai pari parhaasta ystävästäni. Ystävyys suhteilla on tapana myös muuttua ajan myötä. Jotkut (joskus valitettavasti) loppuvat, jotkut syvenevät ja kasvavat, jotkut eivät koskaan muutu miksikään (joka voi myös olla hyvä asia). Oma paras ystäväni (tämä ala-asteelta niin tuttu sanonta) on sulhaseni. Joskus ystävyys syventyy rakkaudeksi, joka on osa Jumalan suurta rakkautta.
Raamatunkohtia minulla nyt ei tähän ole, mutta pari hengellisen biisin pätkää.
Ystävä viaton, kuollut puolestamme on – Terapia Ystävä viaton
Jos sinulla on ystäviä, ne eivät häviä, et kai pelkää nähdä, kuka on niitä. Jos sinulla on ystäviä, ne kyllä välittää, sanoo suoraan jos teet tyhmyyksiä, se on vastuu lähimmäisestä. – Terapia Ystäviä
Tällaiset ajatukset minulta. En varmastikaan vastannut kaikkiin kysymyksiin tai ajatuksiin, mutta toivottavasti joku muu jatkaa.
Hyvää alkanutta vuotta 2011 myös täältä!
Kun asuu kaukana vanhoista ystävistään ja on muutenkin luvattoman vähän tekemisissä, tulee paljon mietittyä ystävyyttä ja yksinäisyyttä.
VastaaPoista"Uusi paikka, uudet ystävät" tokaisi eräs abitoveri aikoinaan viitaten tulevaisuuteen. Ajatus tuntui karulta ja ikävältä, mutta nyt olen palannut pohtimaan noita sanoja. Ikävintä on, etten tietyllä tasolla hyväksy ollenkaan tuota ajatusta, mutta näen siinä totuuden jyväsiä ainakin oman elämäni osalta.
Etäisyys lisää etäisyyttä.
Hienointa on, että vanhat ystävät kuitenkin säilyvät. Jos joskus on hyvin tutustunut ja ystävystynyt jonkun kanssa, voi pitkänkin tauon jälkeen mennä rennoin mielin tapaamaan häntä.
Pidän ystävyyttä todella tärkeänä voimavarana. Ilman ystäviä en haluaisi olla.
Kommenttini loppuun tarjoilen Saarnaajaa 4:9-12
"Kaksin on parempi kuin yksin,
sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan.
Jos he kaatuvat,
toinen auttaa toista nousemaan,
mutta voi yksinäistä, joka kaatuu -
häntä auttamassa ei ole ketään.
Ja jos kaksi makaa yhdessä,
on molemmilla lämmin,
mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin?
Yksinäisen kimppuun on helppo käydä,
mutta kaksi pitää puolensa,
eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti."
Hei!
VastaaPoistaMaria. Olen tavannut sellaisenkin tapauksen, jossa ystävyys on ollut puhdasta ja pyyteetöntä. Tässä tapauksessa ystävyksistä toinen, välitti ja tarjosi seuraansa ja yhteistä tekemistä. Toinen taas alkoi syyttää liiasta roikkumisesta ja "hänen" omimisestaan. Ystävyys loppui. Voiko siis liikaakin rakastaa? Pikaista pohdintaa vain.
Wilma
Jopas on hyvä aihe, laittaa kyllä miettimään.
VastaaPoistaItselläni on tunnetusti ollut paljon ongelmia ystävyyssuhteissa ja kaverisuhteissa. Varsinkin yläasteaikoina ystävyyssuhteeni kurahtivat lähes tulkoon kokonaan ja jouduin tunkemaan itseni aivan uuteen ja outoon porukkaan, joka on ja edelleen pysynytkin. Toki ala-aste ja yläaste ajoista on säilynyt muutama ystävä, jokunen hyvin läheinenkin. Vain yksi ystävä mulla on pysynyt aina vauvasta saakka.
Nyt kun näin vanhemmaksi on tullut, on alkanut enemmän arvostaa ystäviään ja heidän tukeaan. Minulle ystävyys merkitsee juuri molemminpuolista luottamusta ja rakkautta. Vähän aluksi pelotti, että nyt ne kaveriporukat hajoaa ja ystävät katoaa kun muutetaan eri paikkakunnille asumaan, mutta onneksi ei käynyt niin vaan ystäväni ovat pysyneet välimatkasta huolimatta.
Itse olen samoilla linjoilla Sannin kanssa siitä, että minullekin on muodostunut parhaaksi ystäväkseni poikaystäväni. Meillä keskinäinen luottamus on vahvaa ja jaamme toisillemme kaiken elämässämme.
Jeesushan juuri käski rakastamaan lähimmäistään. Siinä se perus ajatus. Tuo liikaa rakastaminen ei mielestäni ole mahdollista jos ei siis mene aivan liiallisuuksiin, ala omistavaksi ja semmoiseksi, sitten se on mahdollista. mutta tuon tyyppinen seuran tarjoaminen ja tekemisen keksiminen ei mielestäni ole mitenkään takertuvaa, vaan siinä voi olla takana tämän torjuvan osapuolen ahdistusta ja vastaavaa.
Ilman ystäviä en itsekään voisi elää. Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Tokihan Jeesuskin haluaa olla meidän läheinen ystävämme ja me emme ole koskaan yksin kun olemme hänen kanssaan.
Hei Sanni ja Jonsikki! Ymmärtääkseni viittasitte molemmat joihinkin huonoihin kokemuksiinne ystävyyssuhteissa. Oletteko kokeneet ystävyyssuhteiden kariutumista uskonnollisista syistä...teidän uskostanne johtuen? Onko kaveripiireissänne (onko ollut?) ei uskovaisia henkilöitä? Tai uskoanne "pilkkaavia" tai naurettavana pitäviä henkilöitä? Kuinka ystävyys on heidän kanssaan sujunut? Onko uskonne siis ollut jossain tapauksessa ystävyyden este, jarru tai päätepysäkki?
VastaaPoistaTeksteistänne parhaimmat ovat juuri sellaisia missä jaatte omia kokemuksianne... Vaikka en teitä tunnekkaan...on mukava kuulla toisten kokemuksista itseään mietityttävissä asioissa, varsinkin kun omat ystäväni eivät ole järin uskonnollisia!
Maria
"Jos sinulla on ystäviä, ne eivät häviä, et kai pelkää nähdä, kuka on niitä."
VastaaPoistaTähän pieneen elämään mahtuu paljon. Osa ystävyyssuhteista on ns. kariutunut, mutta mikä siitä on ollut uskosta johtuvaa on paha sanoa. Vaikeimpia hetkiä on varmasti ollut uskossa kasvaminen ei-uskovien ystävien keskellä, kun he eivät näe sinun ajatuksilla minkäänlaista tarkoitusta. Et oikeestaan halua jakaa tätä elämäsi aluetta heidän kanssaan, koska he eivät ymmärrä tai halua ymmärtää. Tämä pätee siis vain joihinkin. Onhan niitäkin kun asia kiinnostaa mutta eivät ole löytäneet perille.
Kuitenkin oikean ystävän pitäisi hyväksyä sinut sellaisena kuin olet. Omassa ystävä piirissä muutama ei-uskova ystävä löytyy ja minun pitää hyväksyä myös heidät aivan samalla tavalla kuin heidän pitää hyväksyä minut. Parhaat ystäväni taitavat kyllä uskovia olla.
Silloin kun ei ole yhtään samallalailla ajattelevaa ystävää ympärillä uskossa pysyminenkin on huomattavasti vaikeampaa. On se helpompi vastata kysymyksiin uskosta samallalailla kuin muut tai sitten hyvin epämääräisesti, jolloin ei saa päälleen hirveää syyttele ja kysymystulvaa. Kuitenkaan tätä meiltä ei haluta vaan meidän tulisi loistaa Jumalan valoa maan päällä.
Mielestäni liikaa ei voi rakastaa. Jumala on rakkaus. Jos kohtaa tälläisen liikaa "rakastavan", rakkaus on jo luultavasti vaihtunut joksikin muuksi, omistamiseksi tai "roikkumiseksi" esimerkiksi.
http://www.nuotta.com/kaverit/olenko-oikeassa-seurassa
VastaaPoistaOn ehkä varsin aiheeseen liittyvä teksti.
Meikäläisellä oli yläasteella parasparas kaveri, jonka kanssa olin tosi läheinen. Hän oli (ja on kai yhä) henkeen ja vereen ateisti, ja minä olin ja olen henkeen ja vereen kristitty. Kyseinen kaveri erosi kirkosta heti kun täytti 15, ja minä menin samaan aikaan mukaan kaikkeen toimintaan mitä seurakunnassa tarjottiin (paitsi mummoklubiin). Yhteydenpito hiipui kun mentiin yläasteen jälkeen eri kouluihin kärsimään, mutta uskonnollinen vakaumus ei missään vaiheessa ollut ongelma. Puhuttiinkin siitä usein, ja vaikka kumpikaan ei ymmärtänyt toisen näkemystä, niin se hyväksyttiin silti ihan itsestään selvänä asiana.
VastaaPoistaYstävyyssuhteita on toki vähän eri tasoisia, ja joillekin toisen usko tai sen puute tai laatu saattaa olla niin iso ongelma, että ystävyys pääsee lopahtamaan. Itse olen kumminkin sitä mieltä, että jos ystävyys on tarpeeksi vahva, sitä ei näkemyserot hajota. Tosiystävälle voi rauhassa puhua Jeesuksesta, traktoreista, DNA-viljelmistä tai peräpukamista, vaikka toista ei yhtään kiinnostaisi. Oikea ystävä hyväksytään sellaisena kuin on, oli kyseessä sitten uskova tai ateisti tai vaikka palomies.
Ihan oikeita oikeita ystäviä ei kuitenkaan ole joka lähtöön. Itse oon ainakin huomannut, että vähemmän tuttujen kanssa on huomattavasti rennompi olla, jos tietää, että heillä on suunnilleen samanlaiset näkemykset asoista kuin itsellä. Silloin ainakin tietää, ettei kukaan naura pihalle tai heitä kananmunilla. Ja usein ihmisillä on tapana hakeutua kaltaistensa seuraan, joten ehkä senkin vuoksi suurin osa mun kavereista on juuri uskovia. (Tai vaihtoehtoisesti yhtä outoja kuin minä) Mutta ei kaikki.
Maria, mulla on ollut myös sellaisia "ei-uskovia" kavereita, jotka on suuren ääneen halveksinut kaikkea uskonnollista. Ei kukaan ole varsinaisesti mua pilkannut, mutta en ole kai oikein antanut siihen aihetta, sillä en yleensäkään pidä kauheasti meteliä omasta uskostani. Ristiä kaulassa kantava papintytär on kuitenkin pienellä paikkakunnalla vähän leimattu, joten varmasti kaikki on tiennyt että tykkään Jumalasta. Näiden ihmisten kanssa oon selvinnyt siten, etten ole puhunut koko asiasta, jolloin kaikki on sujunut ihan hyvin. Mutta eipä niistä tyypeistä oo koskaan mitään sydänystäviä tullutkaan.
Ihan pakko kommentoida tähän. Olenkin juuri miettinyt tuota uskon "salaamista" tai sitä, ettei siitä juuri tule maininneeksi. Mikä siinä on, että vaikka kuinka uskoisi, ei sitä välttämättä uskalla kaikille kailottaa? Joo joo ennakkoluulot yms. mutta jos uskoo, niin miksei sitten siitä viisti puhua! En syytä ketään mitenkään. Ajattelen asiaa lähinnä omien kokemusteni pohjalta. Milloin uskomisesta on tullut no "noloa"?
VastaaPoistaMonasti uskovat ihmiset tuntuvat käyttäytyvän vieraassa/vieraammassa seurassa täysin aatteidensa vastaisesti. Monet jotka normaalisti käyttäytyvät siveästi ja asiallisesti, muuttavat käytöstään esimerkiksi yökerhossa. Käytös muuttuu halvaksi. Kiehnaamista ja ventovieraiden suutelua, alkoholia. Joskus he jopa liiottelevat irtosuhteillaan ja kehuskelevat esiaviollisella seksillä. Eli käyttäytyvät kuin muutkin nuoret...eli uskonnosta piittaamatta. Ei siinä mitään, sallittakoon se heille...mutta ihmettelempä vaan.
Korostan vielä, että tekstin ei ole tarkoitus olla loukkaava, ja koska en teitä tunne, se ei ole tarkoitettu kuvaavan juuri teidän elämäänne.
Niin ja onko muuten ei-uskovien kavereiden kanssa koskaan yökerho tilanteista muodostunut teille kiusallisia tai epämiellyttäviä?
Ja kaikki nyt samaan tekstiin.Ystävyydestä vielä. Onko teillä muuten kokemuksia ystävyyssuhteista, joissa itse olette ollut osapuolena, joka esimerkiksi kiusaa tai ns. potkii toisen pois jengistä? Minkälaisia kokemuksia tämä herätti?
Maria
Huhhuh, johan on tullut asiaa, kun hetken on poissa. Jounille propsit hyvästä raamatunkohdasta \o/
VastaaPoistaYstävyys on hieno ja kallis asia, eikä ystäviä ihan jokaisella puulla kasva. Itselläni ala-asteaikaiset ystävyyssuhteet katkesivat tyystin siinä seitsemännellä luokalla ja sen jälkeen riparilta ja myöhemmin srk:n toiminnasta sain sellaisia ystäviä, jotka luultavasti pysyvät hyyyyyvin pitkään. Ja se ainakin tähän astisen elämän suurin kompastuskivi, muuttaminen opiskelun perässä, ei ole näitä suhteita katkaissut. Mikä näinkin epäsosiaaliselle ihmiselle on ollut hirmuisen tärkeää :D Ja vaikka tosiaan ei enää yhtä usein tovereita näe, jutut eivät ole mihinkään muuttuneet. Tai näin minulle ainakin Sanni pistävään sävyyn väitti, kun tuossa ennen joulua Jounin kanssa kebabilla poikettiin pitkästä aikaa.
Tosiaan, noin päällisinpuolin kaikilla ystävilläni on seurakuntataustaa, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Vaikka pieneltä paikkakunnalta olenkin, en muista koskaan uskoni takia tulleeni mitenkään syrjityksi edes koulukavereideni keskuudessa. Lähinnä se aiheutti keskustelua, yleensä ihan hyvässä hengessä.
Ja tietysti luonnollistahan se on, että samankaltaisten ihmisten seurassa sitä on avoimempi ja pystyy olemaan oma itsensä, kun tietää, ettei joudu halveksituksi. Ja siksi sitä uskoa tulee joskus, jos ei nyt piiloteltua, niin pidettyä vähän vähemmän melua asiasta. Ja toisaalta uskon asiat on hirveen henkilökohtasia. Sen takia niistä on ainakin itseni joskus vaikea puhua oma-aloitteisesti.
Yksi omasta mielestäni tärkeä asia nimenomaan _ystävyydessä_ on muistaa se, että vaikka kaikista asioista ei olla samaa mieltä ja joskus tulee ehkä pientä väittelynpoikastakin, jostain, loppupeleissä ne on ne asiat, mitkä riitelee keskenään, ei ihmiset.
Tällasta tähän iltaan.
Jaahas... Itselläni on ollut monenmonenlaisia ongelmia kavereiden kanssa, jotkut ovat kariutuneet ja jotkut vahvistuneet. Mutta kavereiden puolelta en ole kokenut syrjintää tai halveksuntaa. Kaikki ovat hyväksyneet.. tai.. no joo. Asia on kohdallani hivenen monimutkainen, sillä ala-asteelta jäi minulle tasan yksi hyvä ystävä, hän oli myös ainoa joka oikeesti yläasteenkin (ainaki alussa ainoa) oli kanssani, ja hän on srk toiminnassa mukana kuten minäkin.Muut ihmiset ja "kaverit" ei tuolloin mua hyväksynyt mut se ei johtunut uskosta. Tuolla nyt tarkoitan, että tää yks henkilö on ainoa joka on pysynyt mukana koko ajan, muut ovat kaikonneet ja vasta yläaste-lukio vaihteessa tuli oikeat ystävät tietenkin tuon erään ihanan lisäksi! Ja tässä vaiheessa olin jo riparini käynyt ja lähtenyt lähes kaveritonna srk piireihin mukaan kavereiden saamisen toivossa. Ja näin kävi, että seurakunnasta olen ne kaikkein parhaimmat ja kestävimmät ystävät saanut, lukiostakin tuli tietty muutama, mutta suuri osa heistä on myös toiminnassa mukana. Joten tässä voin sanoa, että rakkaat ystäväni hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, uskoni mukaanlukien. Oikeat ystävät eivät tuomitse eivätkä hylkää jos tosissaan välittävät!
VastaaPoistaYau, onpas taas mielenkiintoista keskustelua täällä.
VastaaPoistaMä oon melkeen läpi koko elämäni eläny sellasena välikätenä. En tiä mikskä sitä vois kutsuu, mut Luoja on antanu mulle semmosen uskomattoman kärsivällisyyden ihmisten suhteen. Eipä oo näiden 20 vuoden aikana tullu eteen henkilöä, jonka kanssa mä en tulis millään tasolla toimeen.
Tuon Ponsiikkenin kans nyt ollaan luotu avaruudellisia aivoyhteyksiä mun syntymästä saakka, mut toki vuosien varrella ystäväkunta on kasvanu.
Ala-aste, yläaste ja varmaan lukiokin oli sitä pahinta välikäsi-aikaa. Mulla on paljon ystäviä ja totta kai mä tykkään kaikkien kanssa olla ja tehdä juttuja. Ongelma oli siinä, että oli ikään ku taistelutanner ja kaks joukkuetta. Joukkueet seiso vastakkai ja mä seisoin niitten välissä ja siinä ne joukkueet sit huutelee mulle, et "noi toiset on ihan kuspäitä."
Bussissa on vaan kaks paikkaa vierekkäin ja, ku kaks ihmistä pyytää mua istumaan vieree, nii pakko on valita jompikumpi. Väistämättä sille toiselle tulee sitte shaibakat fiilarit ja se varmasti ajattelee, et se toinen on jotenki tärkeempi, vaikkei niin ees oo. Ja takapenkillehan ei voi mennä istumaan, ku ne kaks ei tykkää toisistaa. Ne joukkueet on aina jokseenkin muodostunu mun ei-uskovista ja uskovista ystävistä.
Aina oon yrittäny kaikille olla yhtä hyvä ystävä tasapuolisesti, mut välillä se on käyny tosi raskaaksi. Jotkut on joskus jopa yrittäny käyttää mun ystävyyttä hyväks ja mua manipuloimalla halunnu hyökätä jotain toista mun ystävää kohtaa. Monesti mua on yritetty käännyttä jotain ihmistä vastaan ja kaikenlaisissa juorumyllyissä on tullu pyörittyä. "Se sanoi mulle, et sä oot tyhmä. Älä oo sen kaveri."
Oon kyl ollu tosi kiitollinen, ku joku kavereista on yrittäny lyhentää sitä kuilua ja koittanu vaan tulla toimeen ihmisten kanssa. Se merkitsee mulle paljon.
Uudelle paikkakunnalle, kun sitten muutin, niin sainpa täälläkin melko suuren joukon uusia ja todella hyviä ystäviä, mutta huomattu on, että sama ongelma jatkuu joskus täälläkin, mut ei tosin yhtä näkyvästi. Minä, kun en tosiaan helpolla suutu, enkä tykkää riidellä.
Mulla on monta mahtavaa ystävää joita ei voi korvata mikää, enkä ilman pärjäis kyllä laisinkaan. Tässä nyt myönnän, että oon ollu aina välillä tosi huono ystävä, mut mitäs ystävyyttä se sellanen olis jos ei toista virheineen hyväksy. Ystävistä täytyy pitää kiinni kynsin hampain, kunhan ystävyys on sen arvoista. Allekirjoittaneena voin sanoa, että huippuhyviä ystäviä ei koskaan voi olla liikaa. Mitä nyt joulut tulee vähän kalliiks... no ei vaineskaa. :D
tässä taas näemme tämän sannin mainitseman kolmen tytön ryhmän ongelman. tai yleensäkin parittomien porukoiden ongelman. ! :D on ihmiselo hyvin jännä juttu, ja ihmisaatokset vielä jännempiä. kuitenkin voimme jälleen todeta, että tosiystävät pysyy...
VastaaPoistaTuli tuosta Jempun tekstitsä mieleen, yllättäen, ystävien ystävät ja kavereiden kaverit. Ne olennot, joiden kanssa on helposti niin hirveän vähän yhteistä, mutta joiden kanssa kuitenkin pitäisi tulla toimeen, jottei kaikista illanvietoista tulisi hirmuisen kiusaallisia tai sotaisia. Ja joskus se on vaikeaa, kun ei vain ajatuksenjuoksu yksinkertaisesti kulje toisten kanssa yhtään samaa rataa, syntyy helposti väärinymmärryksiä.
VastaaPoistaMutta näin raamatullisesta näkökannasta katsottuna kaikkien kanssa pitäisi pyrkiä tulemaan toimeen. Siihen alkuseurakuntakin perustui; ihmiset oli erilaisia ja ajatuksetkin varmasti poikkesivat toisistaan, silti tultiin toimeen, annettiin toisillekin tilaa. Ja kun lähetystyön seurauksena seurakuntiin tuli ei-uskovia veljiä ja sisaria, heillekin annettiin paikka seurakunnassa, ketään ei käännytetty ovella takaisin, päinvastoin. Siitä on tavallaan hyvä ottaa mallia; pitää huolen siitä, että itse on valmis olemaan kaikkien kanssa väleissä, ettei itse ole aiheuttamassa kärhämää yhteisissä tapaamisissa. Eikä sille mitään sitten voi, jos joku kaverinkaveri sanoo, tuntematta sua sen paremmin, ettei tykkää susta, menetys siinä tilanteessa on hänen, ei sinun. Been there, done that.
"Tuon Ponsiikkenin kans nyt ollaan luotu avaruudellisia aivoyhteyksiä mun syntymästä saakka"... Niin mitä yhteyksiä? :D
Noniin, juna jo liikkuu, ja minä olen vielä Hervannassa, on ehkä aika päättää tämä nyt.
-Hemmo
Meillä on Hemmo semmonen maaginen yhteys Jempun kanssa, mitä sinä et voisi ymmärtää :P
VastaaPoista~Ponsiikken