Heipä hei vaan taas! Ajattelin avata jälleen sanaisen arkkuni täällä, kun ei oo vähään aikaan mitään sanottavaa löytyny, joten nautiskelkaa näistä typoista.
Kohta edesmennyt toukokuu on ollut melkoista riemuvoittoa pienen Jempun elämässä ja ehkä (for the first time in my life) tunnen saaneeni aikaiseksi jotain, mistä voin ihan oikeasti olla ylpeä. Kuluneen kevään aikana toteutettiin täällä meidän skolessa kuusi kovin toisistaan poikkeavaa lyhytelokuvaa ja yksi näistä oli oma käsikirjoitukseni Me Rakastamme. Nuoren papin ja kanttorin välinen hyvän mielen rakkaustarina. Ajattelin tässä vähän avata elokuvan valmistumisprosessia ja kaikkia niitä tunteita mitä matkan varrella koettiin. Sinänsä melko koomista, että kaikki tämä mitä tässä kertoilen tehtiin 12:31 minuutin vuoksi. Ei sillä etteikö olisi ollut sen arvoista.
Eli tosiaan, meillä täällä Tamkin virtain toimipisteessä on jo monta monta monta vuotta jatkunut sellainen musteläiskä opintosuunnitelmassa, että ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijat tuottavat alusta loppuun asti n. vähän alle vuodessa lyhytelokuvia valitun määrän. Pyörät laitetaan aina pyörimään jo alkusyksystä ja syksy käytetäänkin käsikirjoitusten luomiseen ja työstämiseen. Tänä vuonna käsisten vääntäminen aloitettiin siinä syys- ja lokakuun laitamilla ja opettajamme päättivät meille kakkosluokkalaisille antaa pientä haastetta ja he antoivat meille listan erilaisista tunteista, joista meidän piti valita yksi, miettiä siitä teema ja pohjustaa sillä synopsis (=lyhyt, max puolen liuskan selitys elokuvan juonesta). Itse valitsin tunnelistasta vanhan kliseen rakkaus ja teemakseni muotoutui; Rakkaus on sallittua kaikille. Ensimmäisen synopsiksen dedis alkoi paukkua ja mietin sitten, että minkäslaisen tarinan kertoisin.
Koko ajan mielessäni pyöri kristilliset asiat ja uskovan elämä. Kuitenkin, koska tämä meidän koulun ilmapiiri haisee vahvasti ateismille ja useasti olen kuullut vanhempien vuosikurssien opiskelijoiden heittävän melkosta läppää seiskateeveen lähetyksistä, jouduin käymään itseni kanssa pientä kamppailua, että uskallanko mää heittää ilmoille jonkun kristillisen tarinan. Kuitenkin kun sitten pidemmälle ajattelin niin tajusin, että koska oman luokan epeleiden voimin näitä leffoja tässä väännetään ja melkein jokainen heistä on hyvä ystävä minulle ja jokainen meidän luokaltamme kyllä tietää minun vakaumukseni, pistin idean paperille ja virtuualiteitse opettajalle. Jokainen meidän luokalta sai siis tosiaan päättää, että tekeekö yksin, pareittain vai isommassa ryhmässä käsiksen ja itse päätin tehdä yksin.
Elokuvan henkilöt nimesin kuuluisilla nimillä Sanni ja Henrik. Se on semmonen söpö uskovapariskunta ja vaikka leffan henkilöiden ja oikeiden nimien kantajien persoonat eivät paljoa kohtaakkaan, sai siitä semmosta oikeenlaista fiilistä kirjottamiseen. In the end, jos niille yritti jotain uusia nimiä istuttaa, niin ei sinne vaan millään saanut mitään erkkiä tai perttiä istumaan. Siispä Sanni ja Henrik it will be. Sanni ja Henrik alkoivat matkan varrella tuntua yhä enemmän, kuin joltain omilta lapsilta, vaikka kuvitteellisia hahmoja ovatkin. Vastoinkäymisissä (joista myöhemmin) olin heti valmis puolustamaan heitä henkeen ja vereen. Käsiksestä tuli muutoinkin todella henkilökohtainen, koska pistin siihen veripumppuni likoon. Samalla siis avasin tavallaan koko oman arvomaailmani ja uskoni muiden armoille.
Synopsiksia siis työstettiin muistaakseni kolmanteen versioon asti, jonka jälkeen määrättiin kirjoitettavaksi ensimmäinen varsinainen käsikirjoitusversio. Tämä tapahtui siinä marraskuun alkutienoilla. Aivan alunperin Sanni oli tavallinen seurakuntalainen ja Henrikin ensimmäinen kohtaaminen hänen kanssaan tapahtui ehtoollista jakaessa. Olisiko se sitten ollut se kolmas synopsis, jossa Sanni oli jo kanttori. Anyways, ensimmäinen käsisversio väännettiin ja siitä alettiin sitten taas työstää eteenpäin. Jokaisen kirjoitetun version kanssa käytiin opettajan kanssa keskustelemassa mahdollisista muutoksista ja parannusehdotuksista. Miten käsiksestä saadaan tehokkaampi?
Sitten joulukuun puolivälissä koitti totuuden hetki ja oli aika äänestää toteutettavat käsikset. Ennen tätä olimme äänestäneet luokan kesken, että haluammeko tehdä kaksi vai kolme ja kolme oli sitten se maaginen numero. Tässä vaiheessa mentiin kolmansissa käsisversioissa. Noh, äänestyspäivänä kaikkien käsisten nimet oli listattuna paperilla ja jokainen sai paperistaan ruksia kolme lemppariaan. Silloin en oikein uskonut, että minun käsistäni tullaan valitsemaan, koska ajattelin, ettei tällainen aihe tule kovin lähelle luokkatovereitani, mutta Jumala toimi ja Me Rakastamme oli yksi niistä kolmesta. Tämän jälkeen opettajamme sulkivat itsensä ovien taa miettimään roolejamme lyhäreissä esittämiemme toiveiden pohjalta. Ja kippaskappas vaan, minäpä saankin ohjata oman tekstini. Yksi unelma oli toteutumassa.
Kevät alkoi kovalla ryminällä ja se olikin sitten melkosta menhova ja meininkhivä tammikuusta toukokuuhun. Ihmettelen vaan, että mitäs minä tällä kämpällä tein, kun koulussa tuli periaatteessa asuttua koko kevät. Opetussuunnitelmassa oli pakattu kaikkea mahdollista roinaa kevääseen ja meillä oli kaikkia pakollisia aineita meneillään useitakin kursseja. Samaan aikaan painettiin täysillä duunia osuuskuntaohjelmien kanssa ja lyhäreiden esituotannot käynnistyivät ja porksuttivat. Roinakurssit teettivät valtavat määrät tehtäviä. Koulua oli lähestulkoon joka päivä kymmenestä neljään. Lastenohjelmaa oli saatava kanavalta ulos ajallaan, mutta millonkas kuvaat, kun koulusta pääsee ja ulkona on jo perhana pimeetä. Niinpä tuli valtavasti sitten viikonloppuduunia ja lyhäriä työnnettiin etiäppäin niillä iltojen pimeillä tunneilla. Lyhäreiden kuvauspäivät lyötiin tammikuun lopussa lukkoon päällekkäisyyksien estämiseksi ja niinpä oli saatava jotakin edistystä aikaan joka viikko.
Lyhäripalavereissa joita pidettiin opettajien kanssa kävi ilmi luulo, jonka mukaan meidän ryhmä ei muka koskaan tule saamaan leffaa valmiiksi, koska meillä muka esituotanto laahaa perässä. Silloin alkoi sotakirves nostaa päätään, koska opettajat hehkuttivat meille sitä miten hyvin ykköset ovat vääntääneet niin hienoja kuvakäsiksiä ja ykköset sitä ykköset tätä. Eivät sitä suoraan sanoneet, mutta sellaisen käsityksen sai, että heidän mielestään meidän tähänastiset aikaansaannoksemme on kasa sontaa. Antoivat meidän kuitenkin jatkaa astetta lannistuneempina hommia. Tästä alkoi kerääntyä pientä katkeruutta ykkösiä kohtaan, tai oikeastaan yhtä ykkösten lyhäriryhmää, Käpylehmä - elokuvaa kohtaan. Homma äityi siihen, että meidän luokka puhui Käpylehmistä paskaa selän takana tyyliin Fukushima räjähti, koska Käpylehmä. Käpylehmää hehkutettiin aivan koko ajan ja he olivat jotain täydellistäkin täydellisempää.
Loppujen lopuksi homma kosahti siihen, kun eräänä harmaana aamuna VTV:n uutislähetyksen kuvaukset menivät totaalisen perseelleen ja opettajat sitten antoivat sataa palautetta meidän työmotivaatiosta. Ihan asiaa puhuivat kunnes yhtäkkiä puheet kääntyivät Me Rakastamme - elokuvan esituotantoon, jota he alkoivat koko luokan edessä murskata. Itse vetäisin herneet turpaani jo tilaisuuden puolivälissä ja kaikki se kevään stressi ja muu häsellys lamaannutti minut täysin. Olen ihminen, joka ei halua tehdä asioita vain puoliteholla ja vasemmalla kädellä. Olin perfektionisti lyhärin ja lastenohjelman suhteen ja nyt tilanne oli tämä. Päädyin yläkerran luokkaan itkemään ja angstaamaan lastenohjelmaa leikkaavalle Jaanalle. Minut soitettiin kuitenkin takaisin tantereelle ja opettajamme pyysivät minulta anteeksi mielipahan aiheuttamisesta halien kera, mutta sanoivat kuitenkin, että Me Rakastamme seisoo lankun reunalla. En ollut ainoa kyynelkanavia avannut vaan lyttääminen aiheutti tunteita useassa Me Rakastamme - ryhmän taistelijoista + muutamassa muussa luokkatoverissa.
Tämän episodin jälkeen olin totaalisen lamaantunut, enkä vain kyennyt hetkeen tekemään yhtään mitään. Kuten sanoin, olin avannut koko arvomaailmani ja uskoni muiden armoille ja nyt koin, että minut oli lytätty maahan. Onneksi samana viikonloppuna koitti pelastaja-hiihtis. Sain unohtaa kaikki hommat viikoksi ja keskittyä johonkin ihan muuhun. Sain koottua itseni taas kasaan ja hiihtiksen jälkeen kouluun palattuani ajattelin, että nyt saakeli pistetään äijille jauhot suuhun ja näytetään mistä se virtahepo pissii. Kuvaukset alkoivat silloin kuin pitikin eli 14.3. Edessä oli rankat, mutta hauskat kolme päivää. Olimme saaneet ison kasan sponsoreita (jo ennen lyttäämistä) ja kuvaukset sujuivat hyvässä hengessä ja naurua piisasi. Lisäksi sain huomata, että näyttelijöiden castaus oli onnistunut täydellisesti. Minun ei ohjatessa oikeastaan tarvinnut muuta kuin kertoa mitä heidän pitää tehdä ja heti ensimmäisellä otolla he antoivat minulle juuri sellaista tunnetta, jota olin hakenutkin. Sanni ja Henrik heräsivät eloon. Lopullinen käsikirjoitusversio, joka kuvauksissa oli käytössä, oli kuudes.
Kolme päivää paahdettiin tehden joka päivä 14 tuntista päivää. Vimeisenä päivänä olin totaalisen huojentunut ja onnellinen. Toki olin kuin kävelevä kaikukoppa, koska kotiin päästyäni olisin voinut nukahtaa ihan vaan nojaamalla seinää vasten. Kaikki mehut oli todellakin puristettu ulos, mutta hauskaa todellakin oli. Varsinkin äänimiesten läpänderin heitto nauratti ja kyllä siellä sitten tauoilla ääniteltiin pieruja high tech nauhureilla. Tiivistetään näin: Esituotanto sontaa, mutta kuvaukset ja posti kultaa. Uskon, että taivaan Iskä se siellä naureskeli, että katoppa nyt Jemppu miten fiilikset vaan nousee pienten vastoinkäymisten jälkeen. Niinpä tuotanto siis siirtyi postiin (=post-production) ja leikkaus valmistui etuajassa ja leikkaus saatiin ääniheebojen työstöön. Me Rakastamme valmistui hyvissä ajoin ennen ensi-iltaa ja leffa saatiin valmiiksi. In your face Jyrki ja Teppo!
Oskari - gaalaa alettiin valmistella siinä maaliskuun lopulla ja H-hetki oli 5.5.2011 Koko tämänkin ajan hehkutettiin kauheesti, että kyllä se Käpylehmä voiton vie ja näinkin pienen pätkän Käpylehmästä ennen Oskari - gaalaa ja totesin, että kyllä tämä kuvan laatu on jotain yliluonnollista. Käpylehmän kuvallinen ilmaisu oli siis todellakin ilmiömäistä ja olimme kaikki varmoja, että tämä vie voiton. Toinen ennakkosuosikki oli meidän luokan Lampun varjo, jossa omasta mielestäni oli aivan ihana tarina. Alunperin, kun alettiin leffoja vääntää ajattelin, että ihan sama voitetaanko, mutta kunhan saadaan tehtyä hieno lyhytelokuva niin se riittää. Niinhän me tehtiinkin ja lopputulokseen sain tosiaan olla tyytyväinen. En todellakaan tässä vaiheessa uskonut voittoon.
Oskari - gaalapäivä koitti sitten vihdoin ja jokainen lyhäri oli todellakin voittaja omalla kohdallaan. Kun sitten koitti minun elokuvani vuoro, meinasi tulla pissat housuun. Millaisia reaktioita tämä nyt sitten oikeassa yleisössä herättää. Vaivuin aivan suunnattomaan euforiaan, kun ihmiset todella nauttivat, nauroivat ja elivät elokuvan mukana. Salissa pystyi oikein haistamaan hyvän mielen, jonka leffallani halusin saada aikaan. Se tunne on jotain niin sanoinkuvaamatonta ja kun yleisö alkoi taputtaa ja hurrata jo lopputekstien alkaessa (muiden kohdalla lopussa) tirautin ihan salaa muutaman onnen kyyneleen. Sitten leffojen jälkeen, kun oli coctailtilaisuuden ja juhlien aika, siirryttiin juhlasaliin vapaan seurustelun merkeissä ja ääntenlaskenta lähti käyntiin. Vieraat tulivat oikein kädestä pitäen onnittelemaan minua, miten hienon elokuva olen tehnyt ja että he todella toivovat sen voittavan. Siinä vaiheessa aloin miettiä, että josko sittenkin....
Kun voittaja viimein julkistettiin, kyllä riemu repesi. Meidän tiimi juoksi lavalle ja se ryhmähali kesti varmaan monta minuuttia. Koko vuoden painolasti, murhe ja stressi putosi harteilta ja tuntui kuin taivas olisi laskeutunut maan päälle. En voinut olla kyynelehtimästä. Tällaista ei oikeasti tapahtuisi ilman Jumalan mahtavaa voimaa, joka kannatteli projektia koko pitkän matkan ajan. Kaikista kuudesta upeasta elokuvasta juuri meidän leffa vei voiton. Ei paljoa tarvitse miettiä, että mitenkä se Jumala oikein tänä päivänä toimii.
Onnea, jos luit tähän asti, koska nyt kettu kiittää ja kuittaa!
