Ajatuksia viikon ajalta

Otsikon keksiminen sillisalaatille on joskus niin hirmuisen vaikeaa...
Inspiraatio oman tekstin kirjoittamiseen syttyi.
Tässä lyheen aikaan on tullut kolme erinäistä mielenkiintoista asiaa/aatosta vastaan.

Tuossa taannoin leirillä vietettiin jumalanpalvelusta. Aiheena oli anteeksianto ja raamatunkohtana kertomus palvelijasta, jolle kuningas antaa velat anteeksi, mutta joka ei itse anna anteeksi toisen palvelijan todella paljon pienempää velkasummaa. Jumala tosiaan on Jeesuksen ristintyön kautta antanut meille tien armahdukseen. Golgatalla vuodatetulla verellä meidän syntivelkamme on maksettu. Rikkomuksemme Jumalaa vastaan ovat paljon suuremmat kuin rikkomuksemme yksittäistä ihmistä kohtaan. Silti Jumala armahtaa meidät. Mutta miten me kohtelemme toinen toisiamme? Annammeko me anteeksi toinen toisillemme?
Suuri valo leimahti päässäni, kun siinä pienessä saarnaryhmässä älysimme, että kertomuksessa ei puhuta kahdesta random-hepusta, vaan kahdesta Kuninkaan palvelijasta. Kahdesta veljestä Kristuksessa. Ja silti toinen on valmis heittämään velkaantuneen toverinsa vankilaan, kunnes tämä on maksanut velkansa. Mielestäni tämä on aika musertavaa. Ja silti niin arkipäivää maailmassa.

Katselin telkkaria tuossa illalla ja kakkoselta tuli ohjelma, jossa vieraana olivat Juha Pihkala ja Esko Valtoja. Ohjelmassa puhuttiin heidän julkaisemasta kirjasta "Tiedän uskovani, uskon tietäväni" [must-read opus, jahka saan jostakin käsiini]. Sykähdyttävää oli, kuinka kaksi täysin erilaisen elämänfilosofian edustajaa kävivät dialogia, sekä ohjelmassa että kirjassa. Vaikka keskustelu välillä juoksi päin seinää ja näkemykset olivat hyvinkin erilaisia, keskustelivat he asiallisesti. He eivät kokeneet toistensa mielipiteitä henkilökohtaisina loukkauksian, vaan nimenomaan elämänkatsomuksellisina mielipiteinä. Molemmat kertoivat mielipiteensä, puolustivat niitä ja lopputuloksena oli, että heillä on erilainen käsitys asiasta. Thats it. Ja minusta se oli hienoa kuunneltavaa.
Kuinka helposti sitä ihminen loukkaantuu toisten mielipiteistä, jos ne ovat erilaisia kuin omat. Vaikka elämänfilosofiat olisivat hyvinkin lähellä toisiaan, silti toisen eriävä mielipide jossakin asiassa otetaan helposti suorana henkilökohtaisena hyökkäyksenä.

Eilen Tampereella oli Uskonpuhdistusilta. Toinen laatuaan. Ensimmäisessä illassa aikanaan olimme katsomassa The Rainin esiintymistä ja Katajan Jannen talkshowta. Tällä kertaa menimme paikalle ennen Heleniuksen Ollin ja Katajan showta, kuuntelemaan enemmän raamattuopetusta. Ja yksi asia jäi syvälle mielen koukeroihin, itsekin kun olen tällaista nähnyt tapahtuvan.
Jumalalla ei ole lastanlspsia. (Etenkin) herätyskristillisyydessä helposti uskossaan nuoret, vasta kääntyneet alkavat seurata jotakuta opettajaa tms. Kun ihmisiä tulee uskoon, pitäisi pitää huoli siitä, että he lähtevät seuraamaan Jeesusta eivätkä niitä, jotka heitä opettavat. Usko, joka ei ole kiinni Jeesuksessa, kuten viinipuun oksa on kiinni viinipuun rungossa, ei myöskään saa ravintoa Jeesuksesta (kuten ei oksakaan viinipuulta, jos se ei ole siinä kiinni) ja näin ollen kuihtuu hyvinkin pian pois. 1.Kor. 1:10-17 Loppupeleissä on vain yksi Jumala, on vain yksi Tie, Totuus ja Elämä.
Samassa illassa sama saarnaaja lausahti hirmuisen lohdullisen lauseen, jolle löytynee sijaa myös tässä blogissa muistutuksena meille kaikille, jotka välillä sokean kanan tavoin yritämme sitä jyvää löytää:
Ei ole kyse siitä, miten uskoo, onko usko riittävän suurta tai uskooko oikein, vaan kyse on uskon kohteesta, eli siitä, mihin sinä uskot.