Kummitädilläni todettiin hiljattain keuhkosyöpä. Toivoa paranemisesta ei kuulemma ole. Haluaisin kuitenkin uskoa, että ihmeitä voi tapahtua. Siksi pyydän, että ne, jotka sattuvat lukemaan tämän tekstin, voisivat rukoilla ihmeen puolesta. Edes yhden kerran. Edes ihan vähäsen. En pysty siihen yksin.
Alla on kertosäe Think twicen kappaleesta Enkeli. Se tuo sentään vähän lohtua.
Kerro mulle jossakin on taivas,
kerro siell' ei ole kuolemaa.
Kerro mulle jossakin on taivas,
kerro siellä Jeesus asustaa.
Koko biisin voi kuunnella vaikkapa täältä http://www.youtube.com/watch?v=agVPV0HZEMG
tiistai 30. marraskuuta 2010
maanantai 29. marraskuuta 2010
Maata näkivissä marraskuun manifestissa
Blogimme on jo täyttänyt vuoden: ONNEWA! Niin myös tämän vuoden festarit on koettu.
Mielestäni tänä vuonna itse festarit eivät olleet yhtä hyvät. Saattaa johtua viime vuoden kolahduksista. Tämän vuoden festarit itselleni rakentuivat hyvän musiikin lisäksi, hyvistä ystävistä. Aivan mahtavaa oli jakaa festarit rakkaiden ystävien kesken. Näin vietetty laatuaika tuli kyllä tarpeeseen.
Yksi pointti ehkä näin asia mielessä jäi mieleen. Ethän ole gospeluskova? Päälavalla oli joku heppu puhumassa itsestään ja nuoruudestaan. Olivat kaverinsa kanssa miettineet, ketkä heidän vanhasta porukastaan ovat edelleen mukana seurakunnassa. Heille selvisi, että ne jotka edelleen ovat mukana, ovat niitä joille on muodostunut ehtoollisyhteys. Eivät välttämättä ne, jotka hanakammin olivat konsertteihin menossa. Vaikka gospelmusiikki levittää Jumalan sanaa, todellinen yhteys Jeesukseen tulee ehtoollisella.
Ensi vuonna festareita juhlitaan aiheena Kuolematon. Kuitenkin olisi kiva kuulla mietteitä tämän vuoden festareista.
Noh, kun minä siitä gospelmusasta kuitenkin tykkään, huomasin seuraavana viikonloppuna olevani tapahtumassa, jossa minut luokiteltiin metallikansaksi. Tapahtumassa oli kuusi bändiä, joista neljää oltiin tultu kuuntelemaan. Kaikki bändit vievät sanomaa Kristuksesta, vaikka sanoista ei aina selvää saisikaan. Noh me kuuntelimme lähinnä niitä joista sai selvää. Ja muutaman jutun voisinkin mainita.
Vaikka tapahtumassa ei ollut puhujaa, painotti juontaja melkeinpä alussa, että Jeesus rakastaa sinua. Siitä artistit kertoivatkin.
Ensimmäisenä lavan valtasi festareiltakin tuttu Saraste, joka on vahvasti Voittajan puolella. Yksi henkilökohtaisia suosikkejani.
”Loskaa moskaa se on mätää mitä elämä tää tarjoo”
Seuraavaksi lavan valtasi VIP, joka teki hetkeksi viimeisen keikkansa. Sotahuuto taas oli vauhdissa uuden laulajan kanssa ja IP örisi jotain tärkeää.
Örinöiden jälkeen oli vuorossa illan ehkä odotetuin bändi, NMB. Heillä oli taas lainakitaristi, joka jätti lavan hetkeksi kun metallimessun kitaristi tuli vetämään biisin… NMB kertoi meille että tänä yönä ei tule joulua vaan lunta ja pakkasta. Ja kylmä ulkona olikin.
”Mulla on suojelusenkeli, se suojelee mun henkeäni.”
Viimeisenä bändinä lavalle pääsi DED, josta suurin huomio heräsi alussa, jolloin bändi rukoili yhdessä. Heidän jälkeensä olisi ollut metallimessu, mutta kello oli jo hyvin paljon…
Tällaista tällä kertaa, ensi viikonloppuna sitten ehkä kolmas uskonpuhdistus joiltain osin.
”Naura mun kanssani, naura matkalla taivaaseen. Naurat niin kauniisti, ja HEI me mennään taivaaseen.”
Mielestäni tänä vuonna itse festarit eivät olleet yhtä hyvät. Saattaa johtua viime vuoden kolahduksista. Tämän vuoden festarit itselleni rakentuivat hyvän musiikin lisäksi, hyvistä ystävistä. Aivan mahtavaa oli jakaa festarit rakkaiden ystävien kesken. Näin vietetty laatuaika tuli kyllä tarpeeseen.
Yksi pointti ehkä näin asia mielessä jäi mieleen. Ethän ole gospeluskova? Päälavalla oli joku heppu puhumassa itsestään ja nuoruudestaan. Olivat kaverinsa kanssa miettineet, ketkä heidän vanhasta porukastaan ovat edelleen mukana seurakunnassa. Heille selvisi, että ne jotka edelleen ovat mukana, ovat niitä joille on muodostunut ehtoollisyhteys. Eivät välttämättä ne, jotka hanakammin olivat konsertteihin menossa. Vaikka gospelmusiikki levittää Jumalan sanaa, todellinen yhteys Jeesukseen tulee ehtoollisella.
Ensi vuonna festareita juhlitaan aiheena Kuolematon. Kuitenkin olisi kiva kuulla mietteitä tämän vuoden festareista.
Noh, kun minä siitä gospelmusasta kuitenkin tykkään, huomasin seuraavana viikonloppuna olevani tapahtumassa, jossa minut luokiteltiin metallikansaksi. Tapahtumassa oli kuusi bändiä, joista neljää oltiin tultu kuuntelemaan. Kaikki bändit vievät sanomaa Kristuksesta, vaikka sanoista ei aina selvää saisikaan. Noh me kuuntelimme lähinnä niitä joista sai selvää. Ja muutaman jutun voisinkin mainita.
Vaikka tapahtumassa ei ollut puhujaa, painotti juontaja melkeinpä alussa, että Jeesus rakastaa sinua. Siitä artistit kertoivatkin.
Ensimmäisenä lavan valtasi festareiltakin tuttu Saraste, joka on vahvasti Voittajan puolella. Yksi henkilökohtaisia suosikkejani.
”Loskaa moskaa se on mätää mitä elämä tää tarjoo”
Seuraavaksi lavan valtasi VIP, joka teki hetkeksi viimeisen keikkansa. Sotahuuto taas oli vauhdissa uuden laulajan kanssa ja IP örisi jotain tärkeää.
Örinöiden jälkeen oli vuorossa illan ehkä odotetuin bändi, NMB. Heillä oli taas lainakitaristi, joka jätti lavan hetkeksi kun metallimessun kitaristi tuli vetämään biisin… NMB kertoi meille että tänä yönä ei tule joulua vaan lunta ja pakkasta. Ja kylmä ulkona olikin.
”Mulla on suojelusenkeli, se suojelee mun henkeäni.”
Viimeisenä bändinä lavalle pääsi DED, josta suurin huomio heräsi alussa, jolloin bändi rukoili yhdessä. Heidän jälkeensä olisi ollut metallimessu, mutta kello oli jo hyvin paljon…
Tällaista tällä kertaa, ensi viikonloppuna sitten ehkä kolmas uskonpuhdistus joiltain osin.
”Naura mun kanssani, naura matkalla taivaaseen. Naurat niin kauniisti, ja HEI me mennään taivaaseen.”
perjantai 12. marraskuuta 2010
Ihan pimeetä
Kuulin tuossa juuri tällaisen infopläjäyksen, että marraskuun aikana yhteensä valoisaa aikaa, milloin aurinko paistaa on yhteensä noin 36 tuntia, voin olla väärässäkin mutta näissä lukemissa se hyörii. Ja se on aivan uskomattoman vähän! Se on alle kaksi vuorokautta Ja sitten mietitään että miksi suomalaiset ovat niiiin masentunutta kansaa että. Käsittääkseni auringonvalo vaikuttaa mielialoihin melko paljonkin. Jotkut pitävät kyllä pimeydestä ja näin, mutta niitä on aika harvassa. Pimeys tuo mukanaan kylmyyden, ja joskus tulee toivoton olo. Mistä ihmiset sitten saavat sitä lohtua synkkyyteen, jossa pienetkin negatiiviset asiat tuntuvat paisuvan hirmuisiksi ongelmiksi.
Tästä ongelmasta johtuen ihmisiä masentaa, eikä mikään kiinnosta. Itse ainakin löydän pristystä pienistä asioista. Ystävät ja lähimmät ihmiset ovat avainsanana tähän. Näin syksyn edetessä on tullut huomanneeksi yhteyden ystäviin taas olevan vähäistä muiden turhempien töiden ja asioiden valtaessa alaa. Niin ei pitäisi eikä saisi olla, mutta aika monella se menee niin, kun ihmiset leviävät eri paikkakunnille asumaan ja nähdään enää harvoin. Silti aina välillä on hyvä pitää ystäviinkin yhteyttä ja ladata akkuja, että jaksaa taistella pimeyttä vastaan. Useille ystävien lisäksi on tärkeää myös "maallisemmat" asiat kuten ruoka, musiikki ja vaikka villasukat näin kylmänä aikana. Ne voivat muodostua hyvinkin tärkeiksi, mutta missään tapauksessa niiden ei pitäisi olla tärkeämpiä kuin ystävät ja lähipiiri, sekä henkiset asiat. Suhde Jumalaan on monesti melko ailahteleva ja ihminen kun on niin vietävissä, välillä unohtaa ja erkaantuu tiiviistä Jumalasuhteesta hetkeksi. Mutta aika usein tapahtuu tuhlaajapoikien comebackeja moniamonia kertoja pelkästään yhden kuukaudenkin aikana. Ihan henkilökohtaisesti voin kertoa että itse olen ansainnut tuhlaajapoika x 1000 arvonimen varauksetta. Osaksi se johtuu ihan siitä uskovien yhteyden puutteesta, kovin paljo tuolla ei ole ympäristössä sellaisia jotka ajattelee samalla tavoin. Mutta siihenkin voi tietty vaikuttaa.
Kuitenkin tällaisena kaamosaikana on tärkeää pitää suhteensa Jumalaan kunnossa. Ja kaikkihan me tiedämme kuinka se käytännössä käy. Käsiä ristiin ja ajatusta tuonne yläkerran puoleen. Niin helppoa, mutta kuitenkin niin vaikeaa. Raamattuakin olis hyvä raotella ja tilaisuuksissa käydä saadakseen tukea ja vahvistusta elämälleen. Uskohan se tärkein ylläpitävä voima loppupeleissä voi olla. Ei mitkään villasukat tai kirkasvalolamput välttämättä poista sitä kaamosmasennusta, ei mikään maallinen asia auta pois synkkyyden syvistä syövereistä vaan Jumala sen tekee. Jumalaan ei tule reikiä, Hän ei mene rikki eikä tavitse maksaa kohtuuttomia sähkölaskuja käytön seurauksena, eikä myöskään tarvitse kärsiä käytön haittavaikutuksista kun niitä ei ole. Jumalan käyttö ei aiheuta pahempia hallusinaatioita eikä psykooseja, vaan auttaa näkemään pimeydessäkin valon. Miksipä siis jättäisimme mahdollisuuden käyttämättä ja antautuisimme kaamosmasennuksen kouriin. Rakkaat ystävät, pitäkäämme taas katseemme Jeesuksessa sekä ylä-, että alamäissä. Meillä on lupa olla niitä tuhlaajapoikia x1000 jotka aina uudestaan kaaduttuaan juoksee Isän syliin hakemaan lohtua pieneen itsesäälin täyttämään sydämeemme. Hän ottaa aina vastaan ja pesee meidät puhtaaksi pimeydestä. Enää ei meidän tarvitse olla siellä pimeässä ja rämpiä mudassa vaan meillä on lupa olla valon lähettiläitä tässä pimeässä maassa.
Oli sitten valoisaa aikaa marraskuussa vain 36 tuntia tai vähemmän, ei meidän silti tarvitse alistua siihen. Miettikääpä omalle kohallenne! Ja pidetäänpä niistä rakkaista kiinni! Ystävät ovat myös hyvä hoito yksinäisyyteen, jota aika moni meistä potee. Mietinpä tuossa sitäkin, näin lopuksi voin vielä heittää haasteen: kuinka moni oikeasti voi sanoa, että minä rakastan elämääni. Kaikkine huonoine hetkineen ja kompastuskivineen, moniko oikeasti täydestä sydämestään voi sanoa että minä rakastan elämääni? Miettikääpä tuota ja tehkää elämästänne ja toistenne elämästä elämisen arvoiset ja rakastamisen arvoiset. Lämpöä tarvitsee jokainen ja pienillä teoilla voi tehdä toisen elämästä rakastettavan. Itse voin sanoa, että minä rakastan elämääni, oli se sitten kuinka kurainen ja mutainen hyvänsä. koskaan ei ole helppoa mutta ei kuulukkaan olla ei se ole elämässä se juttu että kaikki voi luovia vaan läpi helposti. Haastetta peliin ihmiset! Ja ajatelkaa positiivisesti.
Huh nyt on aika hengähtää ja nauttia ulkoilmasta! Kiitos nam :]
Tästä ongelmasta johtuen ihmisiä masentaa, eikä mikään kiinnosta. Itse ainakin löydän pristystä pienistä asioista. Ystävät ja lähimmät ihmiset ovat avainsanana tähän. Näin syksyn edetessä on tullut huomanneeksi yhteyden ystäviin taas olevan vähäistä muiden turhempien töiden ja asioiden valtaessa alaa. Niin ei pitäisi eikä saisi olla, mutta aika monella se menee niin, kun ihmiset leviävät eri paikkakunnille asumaan ja nähdään enää harvoin. Silti aina välillä on hyvä pitää ystäviinkin yhteyttä ja ladata akkuja, että jaksaa taistella pimeyttä vastaan. Useille ystävien lisäksi on tärkeää myös "maallisemmat" asiat kuten ruoka, musiikki ja vaikka villasukat näin kylmänä aikana. Ne voivat muodostua hyvinkin tärkeiksi, mutta missään tapauksessa niiden ei pitäisi olla tärkeämpiä kuin ystävät ja lähipiiri, sekä henkiset asiat. Suhde Jumalaan on monesti melko ailahteleva ja ihminen kun on niin vietävissä, välillä unohtaa ja erkaantuu tiiviistä Jumalasuhteesta hetkeksi. Mutta aika usein tapahtuu tuhlaajapoikien comebackeja moniamonia kertoja pelkästään yhden kuukaudenkin aikana. Ihan henkilökohtaisesti voin kertoa että itse olen ansainnut tuhlaajapoika x 1000 arvonimen varauksetta. Osaksi se johtuu ihan siitä uskovien yhteyden puutteesta, kovin paljo tuolla ei ole ympäristössä sellaisia jotka ajattelee samalla tavoin. Mutta siihenkin voi tietty vaikuttaa.
Kuitenkin tällaisena kaamosaikana on tärkeää pitää suhteensa Jumalaan kunnossa. Ja kaikkihan me tiedämme kuinka se käytännössä käy. Käsiä ristiin ja ajatusta tuonne yläkerran puoleen. Niin helppoa, mutta kuitenkin niin vaikeaa. Raamattuakin olis hyvä raotella ja tilaisuuksissa käydä saadakseen tukea ja vahvistusta elämälleen. Uskohan se tärkein ylläpitävä voima loppupeleissä voi olla. Ei mitkään villasukat tai kirkasvalolamput välttämättä poista sitä kaamosmasennusta, ei mikään maallinen asia auta pois synkkyyden syvistä syövereistä vaan Jumala sen tekee. Jumalaan ei tule reikiä, Hän ei mene rikki eikä tavitse maksaa kohtuuttomia sähkölaskuja käytön seurauksena, eikä myöskään tarvitse kärsiä käytön haittavaikutuksista kun niitä ei ole. Jumalan käyttö ei aiheuta pahempia hallusinaatioita eikä psykooseja, vaan auttaa näkemään pimeydessäkin valon. Miksipä siis jättäisimme mahdollisuuden käyttämättä ja antautuisimme kaamosmasennuksen kouriin. Rakkaat ystävät, pitäkäämme taas katseemme Jeesuksessa sekä ylä-, että alamäissä. Meillä on lupa olla niitä tuhlaajapoikia x1000 jotka aina uudestaan kaaduttuaan juoksee Isän syliin hakemaan lohtua pieneen itsesäälin täyttämään sydämeemme. Hän ottaa aina vastaan ja pesee meidät puhtaaksi pimeydestä. Enää ei meidän tarvitse olla siellä pimeässä ja rämpiä mudassa vaan meillä on lupa olla valon lähettiläitä tässä pimeässä maassa.
Oli sitten valoisaa aikaa marraskuussa vain 36 tuntia tai vähemmän, ei meidän silti tarvitse alistua siihen. Miettikääpä omalle kohallenne! Ja pidetäänpä niistä rakkaista kiinni! Ystävät ovat myös hyvä hoito yksinäisyyteen, jota aika moni meistä potee. Mietinpä tuossa sitäkin, näin lopuksi voin vielä heittää haasteen: kuinka moni oikeasti voi sanoa, että minä rakastan elämääni. Kaikkine huonoine hetkineen ja kompastuskivineen, moniko oikeasti täydestä sydämestään voi sanoa että minä rakastan elämääni? Miettikääpä tuota ja tehkää elämästänne ja toistenne elämästä elämisen arvoiset ja rakastamisen arvoiset. Lämpöä tarvitsee jokainen ja pienillä teoilla voi tehdä toisen elämästä rakastettavan. Itse voin sanoa, että minä rakastan elämääni, oli se sitten kuinka kurainen ja mutainen hyvänsä. koskaan ei ole helppoa mutta ei kuulukkaan olla ei se ole elämässä se juttu että kaikki voi luovia vaan läpi helposti. Haastetta peliin ihmiset! Ja ajatelkaa positiivisesti.
Huh nyt on aika hengähtää ja nauttia ulkoilmasta! Kiitos nam :]
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Ajatuksia viikon ajalta
Otsikon keksiminen sillisalaatille on joskus niin hirmuisen vaikeaa...
Inspiraatio oman tekstin kirjoittamiseen syttyi.
Tässä lyheen aikaan on tullut kolme erinäistä mielenkiintoista asiaa/aatosta vastaan.
Tuossa taannoin leirillä vietettiin jumalanpalvelusta. Aiheena oli anteeksianto ja raamatunkohtana kertomus palvelijasta, jolle kuningas antaa velat anteeksi, mutta joka ei itse anna anteeksi toisen palvelijan todella paljon pienempää velkasummaa. Jumala tosiaan on Jeesuksen ristintyön kautta antanut meille tien armahdukseen. Golgatalla vuodatetulla verellä meidän syntivelkamme on maksettu. Rikkomuksemme Jumalaa vastaan ovat paljon suuremmat kuin rikkomuksemme yksittäistä ihmistä kohtaan. Silti Jumala armahtaa meidät. Mutta miten me kohtelemme toinen toisiamme? Annammeko me anteeksi toinen toisillemme?
Suuri valo leimahti päässäni, kun siinä pienessä saarnaryhmässä älysimme, että kertomuksessa ei puhuta kahdesta random-hepusta, vaan kahdesta Kuninkaan palvelijasta. Kahdesta veljestä Kristuksessa. Ja silti toinen on valmis heittämään velkaantuneen toverinsa vankilaan, kunnes tämä on maksanut velkansa. Mielestäni tämä on aika musertavaa. Ja silti niin arkipäivää maailmassa.
Katselin telkkaria tuossa illalla ja kakkoselta tuli ohjelma, jossa vieraana olivat Juha Pihkala ja Esko Valtoja. Ohjelmassa puhuttiin heidän julkaisemasta kirjasta "Tiedän uskovani, uskon tietäväni" [must-read opus, jahka saan jostakin käsiini]. Sykähdyttävää oli, kuinka kaksi täysin erilaisen elämänfilosofian edustajaa kävivät dialogia, sekä ohjelmassa että kirjassa. Vaikka keskustelu välillä juoksi päin seinää ja näkemykset olivat hyvinkin erilaisia, keskustelivat he asiallisesti. He eivät kokeneet toistensa mielipiteitä henkilökohtaisina loukkauksian, vaan nimenomaan elämänkatsomuksellisina mielipiteinä. Molemmat kertoivat mielipiteensä, puolustivat niitä ja lopputuloksena oli, että heillä on erilainen käsitys asiasta. Thats it. Ja minusta se oli hienoa kuunneltavaa.
Kuinka helposti sitä ihminen loukkaantuu toisten mielipiteistä, jos ne ovat erilaisia kuin omat. Vaikka elämänfilosofiat olisivat hyvinkin lähellä toisiaan, silti toisen eriävä mielipide jossakin asiassa otetaan helposti suorana henkilökohtaisena hyökkäyksenä.
Eilen Tampereella oli Uskonpuhdistusilta. Toinen laatuaan. Ensimmäisessä illassa aikanaan olimme katsomassa The Rainin esiintymistä ja Katajan Jannen talkshowta. Tällä kertaa menimme paikalle ennen Heleniuksen Ollin ja Katajan showta, kuuntelemaan enemmän raamattuopetusta. Ja yksi asia jäi syvälle mielen koukeroihin, itsekin kun olen tällaista nähnyt tapahtuvan.
Jumalalla ei ole lastanlspsia. (Etenkin) herätyskristillisyydessä helposti uskossaan nuoret, vasta kääntyneet alkavat seurata jotakuta opettajaa tms. Kun ihmisiä tulee uskoon, pitäisi pitää huoli siitä, että he lähtevät seuraamaan Jeesusta eivätkä niitä, jotka heitä opettavat. Usko, joka ei ole kiinni Jeesuksessa, kuten viinipuun oksa on kiinni viinipuun rungossa, ei myöskään saa ravintoa Jeesuksesta (kuten ei oksakaan viinipuulta, jos se ei ole siinä kiinni) ja näin ollen kuihtuu hyvinkin pian pois. 1.Kor. 1:10-17 Loppupeleissä on vain yksi Jumala, on vain yksi Tie, Totuus ja Elämä.
Samassa illassa sama saarnaaja lausahti hirmuisen lohdullisen lauseen, jolle löytynee sijaa myös tässä blogissa muistutuksena meille kaikille, jotka välillä sokean kanan tavoin yritämme sitä jyvää löytää:
Ei ole kyse siitä, miten uskoo, onko usko riittävän suurta tai uskooko oikein, vaan kyse on uskon kohteesta, eli siitä, mihin sinä uskot.
Inspiraatio oman tekstin kirjoittamiseen syttyi.
Tässä lyheen aikaan on tullut kolme erinäistä mielenkiintoista asiaa/aatosta vastaan.
Tuossa taannoin leirillä vietettiin jumalanpalvelusta. Aiheena oli anteeksianto ja raamatunkohtana kertomus palvelijasta, jolle kuningas antaa velat anteeksi, mutta joka ei itse anna anteeksi toisen palvelijan todella paljon pienempää velkasummaa. Jumala tosiaan on Jeesuksen ristintyön kautta antanut meille tien armahdukseen. Golgatalla vuodatetulla verellä meidän syntivelkamme on maksettu. Rikkomuksemme Jumalaa vastaan ovat paljon suuremmat kuin rikkomuksemme yksittäistä ihmistä kohtaan. Silti Jumala armahtaa meidät. Mutta miten me kohtelemme toinen toisiamme? Annammeko me anteeksi toinen toisillemme?
Suuri valo leimahti päässäni, kun siinä pienessä saarnaryhmässä älysimme, että kertomuksessa ei puhuta kahdesta random-hepusta, vaan kahdesta Kuninkaan palvelijasta. Kahdesta veljestä Kristuksessa. Ja silti toinen on valmis heittämään velkaantuneen toverinsa vankilaan, kunnes tämä on maksanut velkansa. Mielestäni tämä on aika musertavaa. Ja silti niin arkipäivää maailmassa.
Katselin telkkaria tuossa illalla ja kakkoselta tuli ohjelma, jossa vieraana olivat Juha Pihkala ja Esko Valtoja. Ohjelmassa puhuttiin heidän julkaisemasta kirjasta "Tiedän uskovani, uskon tietäväni" [must-read opus, jahka saan jostakin käsiini]. Sykähdyttävää oli, kuinka kaksi täysin erilaisen elämänfilosofian edustajaa kävivät dialogia, sekä ohjelmassa että kirjassa. Vaikka keskustelu välillä juoksi päin seinää ja näkemykset olivat hyvinkin erilaisia, keskustelivat he asiallisesti. He eivät kokeneet toistensa mielipiteitä henkilökohtaisina loukkauksian, vaan nimenomaan elämänkatsomuksellisina mielipiteinä. Molemmat kertoivat mielipiteensä, puolustivat niitä ja lopputuloksena oli, että heillä on erilainen käsitys asiasta. Thats it. Ja minusta se oli hienoa kuunneltavaa.
Kuinka helposti sitä ihminen loukkaantuu toisten mielipiteistä, jos ne ovat erilaisia kuin omat. Vaikka elämänfilosofiat olisivat hyvinkin lähellä toisiaan, silti toisen eriävä mielipide jossakin asiassa otetaan helposti suorana henkilökohtaisena hyökkäyksenä.
Eilen Tampereella oli Uskonpuhdistusilta. Toinen laatuaan. Ensimmäisessä illassa aikanaan olimme katsomassa The Rainin esiintymistä ja Katajan Jannen talkshowta. Tällä kertaa menimme paikalle ennen Heleniuksen Ollin ja Katajan showta, kuuntelemaan enemmän raamattuopetusta. Ja yksi asia jäi syvälle mielen koukeroihin, itsekin kun olen tällaista nähnyt tapahtuvan.
Jumalalla ei ole lastanlspsia. (Etenkin) herätyskristillisyydessä helposti uskossaan nuoret, vasta kääntyneet alkavat seurata jotakuta opettajaa tms. Kun ihmisiä tulee uskoon, pitäisi pitää huoli siitä, että he lähtevät seuraamaan Jeesusta eivätkä niitä, jotka heitä opettavat. Usko, joka ei ole kiinni Jeesuksessa, kuten viinipuun oksa on kiinni viinipuun rungossa, ei myöskään saa ravintoa Jeesuksesta (kuten ei oksakaan viinipuulta, jos se ei ole siinä kiinni) ja näin ollen kuihtuu hyvinkin pian pois. 1.Kor. 1:10-17 Loppupeleissä on vain yksi Jumala, on vain yksi Tie, Totuus ja Elämä.
Samassa illassa sama saarnaaja lausahti hirmuisen lohdullisen lauseen, jolle löytynee sijaa myös tässä blogissa muistutuksena meille kaikille, jotka välillä sokean kanan tavoin yritämme sitä jyvää löytää:
Ei ole kyse siitä, miten uskoo, onko usko riittävän suurta tai uskooko oikein, vaan kyse on uskon kohteesta, eli siitä, mihin sinä uskot.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Alkomahoolista: Seurakuntalaiset kaappikännääjiä?
Kuten kaikki ovat saaneet huomata, kirkon näkökannat homouteen ovat viime aikoina puhuttaneet. Jotkut ovat kovasti myös ihmetelleet, minkä takia tällaiseen ”pikkuseikkaan” takerrutaan niin tiukasti ja unohdetaan samalla kristinuskon suuremmat kysymykset. Minä olen kuitenkin nauttinut suunnattomasti siitä, että ihmiset ovat saanet puhua suitaan puhtaaksi asiasta, joka ihan taatusti on monia mietityttänyt ja mietityttää. Lisäksi näin yksityiskohtien ystävänä ei mielestäni ole väärin myös joskus takertua yksityiskohtiin, sillä niistä se kokonaisuus loppupeleissä muodostuu. On hienoa, että ihminen saa kyseenalaistaa. Se on osa ihmisyyttä. Ja pidän siitä, että tässä Eurajoen seurakunnan blogissa on annettu tilaa kertoa mielipiteitä – myös homoudesta.
Minun on toisaalta tehnyt kovasti mieli ottaa osaa homokeskusteluun, mutta olen lähinnä tyytynyt seuraamaan sitä sivusta. Jotenkin ei ole energia ja inspiraatio riittänyt, vaikka sanottavaa löytyisi. Itsehän siis kannatan homoliittojen siunaamista. Joka tapauksessa homokeskustelun myötä on mieleen pulpahdellut niin paljon uskoon liittyviä muitakin asioita, että viimein inspiraatio kirjoitella tänne taas iski minullekin. Suurin kysymys, joka tästä kaikesta väistämättä nousee mieleen, on: Kuinka kirjaimellisesti Raamattua tulisi tulkita ja jos täysin kirjaimellisesti, miksei sitten yhdenmukaisen kirjaimellisesti?
Tämän kysymyksen myötä muistin taas erään asian, josta on meidänkin seurakuntamme keskuudessa tehokkaasti vaiettu (kuten myös homoseksuaalisuudesta aiemmin – ja tarkoitan siis puolin ja toisin kyseenalaistavaa ja avointa keskustelua), vaikka se on läsnä monen seurakuntanuorenkin elämässä. Tämä asia on alkoholi. Raamatussa Jeesus sanoo jotain siihen suuntaan, että ”älkää humaltuko viinistä vaan Pyhästä Hengestä”, noin niin kuin tiivistettynä. Minun on myönnettävä, että itse juon silloin tällöin humalahakuisesti. Ja fakta on myös, että useat muutkin Piiri Pyörii -blogin kirjoittelijoista näin tekevät. En halua tällä tekstillä syyllistää ketään alkoholin juomisesta, vaan tuoda esille asian joka myös niin ikään Raamatussa kielletään, mutta josta useat seurakuntalaiset tuntuvat viis veisaavan, vaikka homous tuntuu helposti puhuttavan tuomittavana tai vähintäänkin mietityttävänä, negatiivisehkona asiana.
Mielenkiintoinen seikka on myös, että toisin kuin suoraan homouden, Jeesus itse on kieltänyt ryyppäämisen. Vai halutaanko tuo ryyppäämiskohta kiännellä ja viännellä taas sellaiseksi, mikä miellyttää? ”Nii viinist ei saa humaltuu, mut keppanast ja sidukast ja kirkkaist saa, ehe-ehe-eh.” Kuten jo aiemmin totesin, myös minä ryyppään, eli itse olen yhtä ”syyllinen” kuin muutkin ryyppäävät, mutta haluan herättää keskustelua ryyppäämisen oikeutuksesta suhteessa juuri vaikkapa homouskysymykseen. Niin kuin osa varmasti teistä tietää, ei meikäläinen useinkaan tiedä, missä uskonsa kanssa menee ja mihin uskoa. Tämän takia en kykenekään noudattamaan Raamatun sanaa kirjaimellisesti. Mutta vaikka tietäisinkin täysin ja uskoisin täysin koko ajan, tuskin silti olisin sitä mieltä, että Raamattu on kokonaan kirjaimellisesti Jumalan sanaa. Tämä aihe nyt on joka tapauksessa suurten linjojen tapetilla ikuisesti, joten siirrynpä takaisin hieman yksityiskohtaisempaan pohdintaan.
Haluaisin tuoda viimeaikaisten kirkossa vellovien puheenaiheiden keskeltä esiin sellaisen seikan kuin tekopyhyys. Tekopyhyyttä tulee valitettavasti silloin tällöin harrastettua. Homokeskustelun jäljiltä minulle on jäänyt entistä vahvemmin sellainen olo, että sitä harrastetaan liikaa koko seurakunnassa. Tämä siksi, että monet jatkuvasti Jumalan tahtoa vastaan rikkovat, eli siis kännäävät, seurakuntalaiset ovat täällä ”kilvan” pohtineet ja kirjoitelleet, kuinka väärin homous on. Edelleenkin on mielestäni hyvä, että homouskeskustelua suuntaan ja toiseen on käyty. Mutta olisi aiheellista katsoa joskus myös peiliin ennen muiden toiminnan tuomitsemista – näin hyvin karkeasti sanottuna. (Jokaisen, myös minun.)
Saa sanoa, että kyllähän koko ajan tehdään syntiä, jos sitä oikein aletaan pohtia ja että ihminen on syntinen joka tapauksessa jne. Väitän kuitenkin, että humalahakuinen juominen säännöllisen epäsäännöllisesti on tietoista Jumalan tahtoa vastaan rikkomista.
Tässä siis vähän uutta keskusteltavaa. Toivottavasti tämä teksti herättää kerrankin julkisempaa pohdintaa myös tästä aika lailla vaietusta asiasta. Kyllähän leireillä on alkoholivalistusta, mutta ei tästä srk:n aktiivinuorten ja nuorten aikuisten kanssa pahemmin ole puhuttu, vaikka kyseistä ikäluokkaa alkoholi koskee varmaan melkein eniten (siitäkin huolimatta, että hengataan seurakunnassa).
maanantai 1. marraskuuta 2010
Mistä näissä vaaleissa oikein on kyse?
Oletko jo selannut vaalikonetta? Mitä pidit kysymyksistä? Itse pääsin Raision seurakunnan ehdokkaana näihin kysymyksiin vastailemaan. On hienoa, että monissa (valitettavasti ei kaikissa) seurakunnissa eletään 2000-luvulla, ja hyödynnetään Internetin tuomia mahdollisuuksia vaalikoneen muodossa. Muuten meillä työntekijöillä on vielä paljon petrattavaa siinä, miten olemme mukana ihmisten elämässä netin kautta.
Ennen vaalikoneen kysymyksiin vastaamista jännitin sitä, onko minulla riittävästi tietoa uudesta kotiseurakunnastani. Siis osaanko vastata siihen, millaista toimintaa kaipaisin lisää tai mitä mieltä olen seurakunnan leirikeskuksesta. Valitettavasti tällaisia kysymyksiä ei kuitenkaan näkynyt joukossa. Sen sijaan kysytään, että mihin haluaisin vaikuttaa kirkolliskokouksen kautta, missä mielessä Raamattu on Jumalan sanaa ja siunataanko vai pidetäänkö homoseksuaalien kanssa rukoushetkiä. Lisäksi henkilön puolue- ja herätysliiketausta vaikuttavat paljon siihen, kuinka lähellä ehdokas ja valitsija ovat toisiaan. Ikään kuin paikallisseurakunnasta kodin löytänyt ei voisi ajatella hyvinkin samanlaisella tavalla kuin vaikkapa paikalliset rukoilevaiset. Ajattelen, että näissä kysymyksissä heijastuvat aivan liiaksi tulevat kirkolliskokousvaalit. Seurakuntien luottamushenkilöt pääsevät siis valitsemaan myöhemmin uuteen kirkolliskokoukseen oikeiksi katsomiaan henkilöitä.
Mikäli pääsisin kirkkovaltuustoon tai vaikkapa vain johonkin toimintaryhmään, niin kirkko instituutiona en jaksaisi kylläkään kiinnostua kirkosta laitoksena kovinkaan paljoa. On paljon tärkeämpää, miten Jumalan valtakunta (ilona, rauhana ja rakkautena) pääsevät esiin paikallisesti kuin miten syvällä kirkkolaiva porskuttaa. Ihmisten kuvahan kirkosta rakentuu sen mukaan, kuinka läheisiä hänen tuntemansa kirkon edustajat (työntekijät, luottamushenkilöt) ovat. Luulenpa, että sellaisilla ihmisillä, jotka tuntevat jonkun alueensa työntekijöistä on valoisampi kuva kirkosta kuin sellaisilla, jotka eivät tunne ketään. Näin ollen olisi tärkeää äänestää paikallisiin kirkkovaltuustoihin sellaisia ihmisiä, jotka olisivat valmiita uudistamaan paikallisseurakuntaa. Uudistamaan niin, että hyvä sanoma kaikkivaltiaasta ja armollisesta Jumalasta voisi tavoittaa mahdollisimman monet alueen asukkaista. Tästähän näissä vaaleissa on kyse, vai onko?
Ennen vaalikoneen kysymyksiin vastaamista jännitin sitä, onko minulla riittävästi tietoa uudesta kotiseurakunnastani. Siis osaanko vastata siihen, millaista toimintaa kaipaisin lisää tai mitä mieltä olen seurakunnan leirikeskuksesta. Valitettavasti tällaisia kysymyksiä ei kuitenkaan näkynyt joukossa. Sen sijaan kysytään, että mihin haluaisin vaikuttaa kirkolliskokouksen kautta, missä mielessä Raamattu on Jumalan sanaa ja siunataanko vai pidetäänkö homoseksuaalien kanssa rukoushetkiä. Lisäksi henkilön puolue- ja herätysliiketausta vaikuttavat paljon siihen, kuinka lähellä ehdokas ja valitsija ovat toisiaan. Ikään kuin paikallisseurakunnasta kodin löytänyt ei voisi ajatella hyvinkin samanlaisella tavalla kuin vaikkapa paikalliset rukoilevaiset. Ajattelen, että näissä kysymyksissä heijastuvat aivan liiaksi tulevat kirkolliskokousvaalit. Seurakuntien luottamushenkilöt pääsevät siis valitsemaan myöhemmin uuteen kirkolliskokoukseen oikeiksi katsomiaan henkilöitä.
Mikäli pääsisin kirkkovaltuustoon tai vaikkapa vain johonkin toimintaryhmään, niin kirkko instituutiona en jaksaisi kylläkään kiinnostua kirkosta laitoksena kovinkaan paljoa. On paljon tärkeämpää, miten Jumalan valtakunta (ilona, rauhana ja rakkautena) pääsevät esiin paikallisesti kuin miten syvällä kirkkolaiva porskuttaa. Ihmisten kuvahan kirkosta rakentuu sen mukaan, kuinka läheisiä hänen tuntemansa kirkon edustajat (työntekijät, luottamushenkilöt) ovat. Luulenpa, että sellaisilla ihmisillä, jotka tuntevat jonkun alueensa työntekijöistä on valoisampi kuva kirkosta kuin sellaisilla, jotka eivät tunne ketään. Näin ollen olisi tärkeää äänestää paikallisiin kirkkovaltuustoihin sellaisia ihmisiä, jotka olisivat valmiita uudistamaan paikallisseurakuntaa. Uudistamaan niin, että hyvä sanoma kaikkivaltiaasta ja armollisesta Jumalasta voisi tavoittaa mahdollisimman monet alueen asukkaista. Tästähän näissä vaaleissa on kyse, vai onko?
Miksi en siunaisi homoja?
"En voi ymmärtää kirkkoa, kun se ei hyväksy homoja" Tällainen kysymys minulle esitettiin täysin yllättäen eräällä vauhdikkaammalla riparilla luomisoppiksella, vaikkemme edes puhuneet seksuaalisuudesta;) Vastasin tähän kysymällä mitä tarkoitat hyväksymisellä.
Nyt haluan kysyä teiltä, arvoisat lähimmäiset, mitä te tarkoitatte siunauksella? Olen selannut blogia (vaikken olekaan vähään aikaan kirjoitellut), ja minulle on tullut sellainen olo, että monet käyttävät siunaus-termiä varsin sekavalla tavalla. Muistaakseni täälläkin on keskusteluissa sanottu, että "onhan jokainen ihminen siunauksen arvoinen". Aivan, jokainen on siunauksen arvoinen;) Mutta voimmeko me välittää tiettyyn parisuhteen muotoon siunausta, mikäli Jumalan sanassa ei meille ole annettu tästä riittävän selkeää ohjetta?
Kun nyt viime aikoina on keskusteltu siunauksesta, ovat jotkut kysyneet näsäviisaasti, että miksi sitten voidaan siunata koteja, ostoskeskuksia tai vaikkapa Suomen lippuja. Eihän Raamatussa ole näiden siunaamisesta ohjetta. Aivan, ei olekaan. Kuitenkin jo edellä sanoin nykyaikaisen mantran "jokainen ihminen tarvitsee siunausta". Kun siis siunaamme kotia, me siunaamme ihmis(i/t)ä, jo(t)ka siellä asuvat. Näin ollen olisin valmis siunaamaan homoseksuaalin (en ole varma, siunaisinko homoseksuaalien) kodin.
Mitä siunaamisessa siis tapahtuu? Siunauksessa me ensinnäkin pyydämme siunattava(i)lle kaikkea hyvää taivaalliselta Isältämme. Kun kirkko (ja pappi sen edustajana) toimittaa vaikkapa avioliiton siunauksen, se ei kuitenkaan pelkästään tyydy toivomaan, että Jumala siunaisi tämän asian. Sen sijaan olen ymmärtänyt välittäväni siunattaville Jumalalta kaikkea hyvää (sitä, mikä on Jumalan silmissä hyvää). Toisin kuin vanhemmat kirkot (ortodoksinen ja roomalais-katolinen) evankelis-luterilainen kirkko siunaa oikeastaan hyvinkin harvoja asioita. Siunaamme kastettavia lapsia ristinmerkillä, konfirmoituja, avioliittoon vihittäviä/siunattavia, erilaisiin virkoihin/tehtäviin vihittäviä/siunattavia sekä kuolleen hänen hautaan siunaamisensa yhteydessä. Lisäksi siunaus tietysti kuuluu jumalanpalvelukseen, jossa siunataan erotuksetta kaikkia ihmisiä. Mielestäni ainakin lähes kaikki toimitukset, joissa välitetään siunausta ovat jollain tavalla perusteltavissa Jumalan ilmoituksella. Ajattelen, että homoseksuaalien parisuhteen siunaamiselle ei löydy tällaisia perusteita Raamatusta. Sen tähden kokisin omassatunnossani huijaavani homoseksuaalista paria, mikäli lupaisin siunata heidän parisuhteensa. Koska en halua olla huijari, en toimita homoseksuaalien parisuhteen siunausta (ainakaan niin kauan kuin on mahdollista olla toimittamatta). Toivon kuitenkin, että paikallisseurakunnissa olisi tilaa aivan kaikille ihmisille. Jeesushan on kuollut koko maailman (siis aivan jokaisen) puolesta, ja sen tähden aivan jokainen mihinkään ominaisuuteen katsomatta tulee hyväksyä tähän armon yhteisöön (jollainen paikallisseurakunta toivottavasti on).
Toivottavasti osasin omalta osaltani valaista sitä, mistä tässä ajankohtaisessa keskustelussa on mielestäni kyse. Toivon, että tästä asiasta oltaisiin kohta puhuttu seurakunnissa riittävästi, ja löytäisimme jälleen hengellisen kielenkäytön, ja osaisimme puhua siitä, mistä tässä elämässä on lopulta kyse (eli perimmäisistä asioista;) )
Nyt haluan kysyä teiltä, arvoisat lähimmäiset, mitä te tarkoitatte siunauksella? Olen selannut blogia (vaikken olekaan vähään aikaan kirjoitellut), ja minulle on tullut sellainen olo, että monet käyttävät siunaus-termiä varsin sekavalla tavalla. Muistaakseni täälläkin on keskusteluissa sanottu, että "onhan jokainen ihminen siunauksen arvoinen". Aivan, jokainen on siunauksen arvoinen;) Mutta voimmeko me välittää tiettyyn parisuhteen muotoon siunausta, mikäli Jumalan sanassa ei meille ole annettu tästä riittävän selkeää ohjetta?
Kun nyt viime aikoina on keskusteltu siunauksesta, ovat jotkut kysyneet näsäviisaasti, että miksi sitten voidaan siunata koteja, ostoskeskuksia tai vaikkapa Suomen lippuja. Eihän Raamatussa ole näiden siunaamisesta ohjetta. Aivan, ei olekaan. Kuitenkin jo edellä sanoin nykyaikaisen mantran "jokainen ihminen tarvitsee siunausta". Kun siis siunaamme kotia, me siunaamme ihmis(i/t)ä, jo(t)ka siellä asuvat. Näin ollen olisin valmis siunaamaan homoseksuaalin (en ole varma, siunaisinko homoseksuaalien) kodin.
Mitä siunaamisessa siis tapahtuu? Siunauksessa me ensinnäkin pyydämme siunattava(i)lle kaikkea hyvää taivaalliselta Isältämme. Kun kirkko (ja pappi sen edustajana) toimittaa vaikkapa avioliiton siunauksen, se ei kuitenkaan pelkästään tyydy toivomaan, että Jumala siunaisi tämän asian. Sen sijaan olen ymmärtänyt välittäväni siunattaville Jumalalta kaikkea hyvää (sitä, mikä on Jumalan silmissä hyvää). Toisin kuin vanhemmat kirkot (ortodoksinen ja roomalais-katolinen) evankelis-luterilainen kirkko siunaa oikeastaan hyvinkin harvoja asioita. Siunaamme kastettavia lapsia ristinmerkillä, konfirmoituja, avioliittoon vihittäviä/siunattavia, erilaisiin virkoihin/tehtäviin vihittäviä/siunattavia sekä kuolleen hänen hautaan siunaamisensa yhteydessä. Lisäksi siunaus tietysti kuuluu jumalanpalvelukseen, jossa siunataan erotuksetta kaikkia ihmisiä. Mielestäni ainakin lähes kaikki toimitukset, joissa välitetään siunausta ovat jollain tavalla perusteltavissa Jumalan ilmoituksella. Ajattelen, että homoseksuaalien parisuhteen siunaamiselle ei löydy tällaisia perusteita Raamatusta. Sen tähden kokisin omassatunnossani huijaavani homoseksuaalista paria, mikäli lupaisin siunata heidän parisuhteensa. Koska en halua olla huijari, en toimita homoseksuaalien parisuhteen siunausta (ainakaan niin kauan kuin on mahdollista olla toimittamatta). Toivon kuitenkin, että paikallisseurakunnissa olisi tilaa aivan kaikille ihmisille. Jeesushan on kuollut koko maailman (siis aivan jokaisen) puolesta, ja sen tähden aivan jokainen mihinkään ominaisuuteen katsomatta tulee hyväksyä tähän armon yhteisöön (jollainen paikallisseurakunta toivottavasti on).
Toivottavasti osasin omalta osaltani valaista sitä, mistä tässä ajankohtaisessa keskustelussa on mielestäni kyse. Toivon, että tästä asiasta oltaisiin kohta puhuttu seurakunnissa riittävästi, ja löytäisimme jälleen hengellisen kielenkäytön, ja osaisimme puhua siitä, mistä tässä elämässä on lopulta kyse (eli perimmäisistä asioista;) )
Tilaa:
Kommentit (Atom)