Onpas tämä nyt vaikeaa. Kun ei oikeastaan ole juttuakaan. Mutta…
Oltiin tuossa lauantaina hyvällä porukalla ristirockissa ja tajusin jotain tavallaan elämää mullistavaa. Vaikka ei se nyt isku naamaan ollut eikä sitä siellä paikalla käsitelty.
Jumalan läsnäolo on jotain maailman kummallisinta, ihaninta, uskomattominta ja aivan järjetöntä. Sen konkreettinen tunteminen (ainakaan minulle) ei ole jokapäiväistä elämää. Jokapäiväistä että saisi nukahtaa Jumalan rakastavaan huolenpitoon ja vaan olla niin onnellinen Jumalan läsnäolosta. Tai kokea sellaista yhteyttä Jumalan seurakunnassa ette tekisi vain mieli itkeä ja olla.
Kuitenkin tuona lauantai-iltana en tuntenut suurta ja mahtavaa Jumalan läsnäolo vaan tajusin jotain suurempaa. Miksi minun pitäisi jahdata tuota Jumalan läsnäolon tuntua? Enkö voisi nauttia Jumalan luomasta maailmasta ja uskoa siihen että Hän on meidän kanssamme. Tuona lauantaina sitten tein jotain mikä on tavallaan kamalan vaikeaa. Vapautin itseni ja laitoin itseni likoon. En tehnyt mitään suurta ja mahtavaa, vaan tein juuri niin kun halusin, en miettinyt mitä tuo nyt minusta miettii ja miltä minä nyt näytän ja voiko tästä puhua tässä seurassa.
Vaikka ei tuntunut niin kovin kummalliselta, tiedän että Jumala oli siellä meidän kanssamme. Tiedän että tänäänkin vaikka en ole tehnyt mitään merkittävää ja kummallista, Jumala on kanssani ja saan nukahtaa Hänen rakastavaan huolenpitoonsa, vaikka ei se niin kovin kummalliselta tunnu. :-)
”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." Matt.28:20
