Kirjoitan asiasta, joka tuskastuttaa itseäni, mutta jolle ei näytä olevan oikein mitään tehtävissä. Eli miksi pääsiäisajan (erityisesti alkupuolen) jumalanpalveluksista on tullut perinnejumalanpalveluksia. Kerron nyt esimerkkinä eilisen kiirastorstain ja tämän päiväisestä seurakuntamme jumalanpalveluksista. Olin eilen saarnavuorossa Mietoisissa. Paikalla oli n. 50 ihmistä, joiden joukossa ei ollut ainuttakaan nuorta. Keski-ikä oli siinä 70 hujakoilla. Tunnelma oli suht jäykkä, ehkä hieman juhlavakin. Onneksi kirkkokuoro oli paikalla kohottamassa virren laulun tasoa.
Tänään Mynämäessä keskustelimme puolestaan suntion kanssa jo ennen jumalanpalvelusta siitä, kuinka paljon väkeä mahtaa tulla paikalle. Todettiin siinä, että toimintaa on niin paljon, ettei taida paljon väkeä tulla paikalle. Siis täh: pappi ja suntio toteavat jo ennen jumista, että meillä on toimintaa niin paljon, ettei taida väkeä riittää vuoden keskeisimpään jumalanpalvelukseen. No, paikalla oli onneksi vajaa parikymmentä seurakuntalaista, joiden joukossa oli muutama nuori aikuinenkin;)
Iloitsin suuresti muutama vuosi sitten Eurajoella tapahtuneesta nuorten ilmestymisestä jumiksiin. En nyt ole vähään aikaan ehtinyt Eurajoen kirkkoon, mutta toivottavasti nuoret ovat jaksaneet siellä edelleen käydä. Illille pitää antaa tunnustusta tästä, että olet ollut kutsumassa nuoria jumalanpalveluksiin! Itsekin olen ripareilla pyrkinyt saamaan aikaan muutosta, että nuoret tulisivat myös seurakunnan yhteisiin jumalanpalveluksiin. Eihän niitä nimittäin voi edes kutsua yhteisiksi jumalanpalveluksiksi, jos paikalla on pelkästään vanhuksia. Hienoa, että vanhempi väki käy, mutta kuinka saisimme nuoremmatkin mukaan?
Tämä kysymys on noussut mieleeni erityiseseti jälleen näin pääsiäisenä. Meillä järjestettiin ke nuorten hetkis. Hienoa, että järjestettiin, ja hienoa, että riennämme kouluihin kertomaan ilouutista. Pääsiäisessä on kuitenkin kyse sarjasta tapahtumia. Sen tähden ajattelenkin, ettei pääsiäisen merkitys voi avautua yhdellä istumalla. Opettelenhan itsekin yhä sen merkitystä. Itselleni keskeiseksi teemaksi tällä hiljaisella viikolla on noussut palveleminen. Palmusunnuntaina kerrottiin Mariasta, joka palveli Jeesusta tuhlaamalla häneen kalliin voidepurkin. Eilen kiirastorstaina puhuttiin jalkojen pesusta. Tuon tehtävän hoiti yleensä orja. Yksityiskodista, jossa Jeesus nauti viimeisen ateriansa läheistensäkanssa, ei kuitenkaan löytynyt orjaa. Niinpä opetuslapset varmasti miettivät, kuka pesisi toisten jalat. Heitä kiinnostivat kuitenkin enemmän ensimmäiset istuimet Jumalan valtakunnassa kuin toisten jalkojen pesu. Kukaan heistä ei alentunut toisten jalkojen juureen pesemään toisten likaisia jalanpohjia. Kun jalkojen pesijää ei löyytnyt, Jeesus teki jotain ennenkuulumatonta. Maailmankaikkeuden valtias alentui, ja riisuutui kaikesta vallastaan. Siinä hän pesi läheistensä saastaisia jalanpohjia. Näin hän antoi meille esimerkin siitä, kuinka meidän tulisi pestä toinen toisiamme. Mestarimme pyynnöstä huolimatta me emme nosta katsettamme omasta itsekeskeisestä minästämme toisiime. Timo: kirkko on huono yhteisö. Kuitenkin kirkko on yhteisö. johon ainakin minä tahdon kuulua (vaikken olisikaan sen työntekijä). Kirkko/seurakunta on nimittäin armahdettujen syntisten joukkio. Tätä joukkiota Jeesus nimittää ristinkuolemansa tähden ystävikseen. Jos me olemme rehellisiä, niin harvoinpa me olemme Jeesuksen ystäviä. Liian usein me nimittäin kävelemme lähimmäistemme ohi tai aliarvioimme heitä. En siis voi sanoa kohtelevani Jeesusta, kuten ystävän tulisi. Siitä huolimatta hän kutsuu minuakin pöytäänsä nauttimaan Jeesuksen ystävien ateriaa. Tänään pitkäperjantaina kirkoissa on puolestaan kerrottu, ettei Jeesus hylkää meitä, vaikka me hylkäämmekin hänet. Päivän evankeliumissa olivat myös sanat: "Se on täytetty." Jeesuksen elämäntehtävä meidän syntiemme sovittajana saa täyttymyksensä. Jeesuksen ristillä 2000 vuotta sitten hankkima anteeksianto on yhä totta, toivottavasti myös sinun elämässäsi.
Tällaisista asioista kirkoissa on siis koitettu parhaansa mukaan puhua, jokainen saarnaaja omien voimavarojensa ja taitojensa mukaisesti. Ajattelen sitä paitsi, ettei jumalanpalveluksen onnistuminen onneksi jää kiinni siitä, miten me papit toimimme. Kirkoissa luettavat tekstit ovat järisyttäviä kertomuksia, jotka pystyvät itsessään vakuuttamaan syntisen ihmisen.
Mikäli kehitys jatkuu samansuuntaisena, laskee pääsiäisajan tilaisuuksiin osallistuvien määrä tasaisesti. Ymmärrän, että suurin osa ihmisistä on vieraantunut Jumalasta, ja etenkin uskonyhteisöstä. Eikö uskonyhteisössä elämisessä ole kuitenkin itsessäänkin merkitystä. Jos päsäiäisen tapahtumat mielletään vain vanhojen ihmisten tarinoiden kuunteluksi, niin menettää koko kristillinen usko merkityksensä. Mitäpä siis tekisimme, ettei näin kävisi? Mitä me papit voisimme tehdä? Onko muuta tehtävissä, jotta kärsimyshistoria puhuttelisi nuorempaakin väkeä?
