Tässä kun olen lueskellut näitä teidän kommauksianne ja kun Hemoliitti puhui tuosta "todistus - kulttuurin" - ajoista rupesin mietiskelemään tätä hartausten yms. pidon historiaa tässä meidän srk:ssa. Ohhoh o.O... varrelliselle tässä välissä -->
*Huoh* Niin tosiaan siis, itselläni oli muinoin ihan samoja fiiliksiä, kun Maiskilla. Sillon ekoina vuosina ei uskaltanu srk:ssa oikeen olla, tehdä ja sanoa mitä halus ja oli. Sillon myös todella ylimenevästi korostettiin tuota ihmeiden merkitystä uskovan elämässä. Hartauksissa, todistuksissa ja nuortenilloissa ei oikein mistään muusta puhuttukaan, kuin siitä, että kenelle Jumala viime viikolla soitti kännykkään ja kenelle tipahteli Raamatunlauseita taivaalta ja niin ees päin. Niinpä sitten pieni Jemppu ja varmasti monet muutkin seurakunnassa möyrijät alkoivat rakentaa uskoaan, mutta ihan väärille pohjille. Niin siinä sitten kävi, että pienen Jempun uskonelämä kulki hyvin epävakaata ja suurten kaarten vuoristorataa vuosien ajan.
Ihmeitä odotettiin ja pyydettiin. Odotettiin, että jotain mahtavaa tapahtuisi, että sais jotain huikeeta sanottavaa hartauksiin. Sitten mitään ei kuulunu ja pieni Jemppu muiden muassa tunsi itsensä loppujen lopuksi epäonnistuneeksi uskovana. Tietä sisäpiiriin ei auennut. Noh, paineet oli kovat kun ensimmäinen ripari isosena lähestyi. Sitä oli moneen kertaan kuullut, miten monet "taitavat" uskovat todistivat elämästään ja Jumalan ihmeteoista nuortenleireillä ja omalla riparillani. Mentaliteetti tuohon aikaan oli se, että piti kertoa itsestään kaikki alushousujen väriin asti. Päätavoite oli saada riparilaiset itkemään ja jos näytti siltä, että niagaraa ei synny, piti itse puhjeta kyyneliin. Ja jos sen "virheen" meni tekemään, että piti ihan tavallisen "ihan kiva" - hartauksen, ei ollut enää mitään pääsyä siihen mahtavaan superuskovien inside - piiriin. "Ihmetytä, itketä ja itke". Siinä olis ollu mahtava slogan tuon ajan hartauskäytännölle.
On totta kai mahtavaa jos omalla hartaudellaan pystyy liikuttamaan ihmisten sydämiä ja siihen on hyvä pyrkiäkin, mutta aidosti, eikä sillä väkinäisellä jos-katse-voisi-tappaa - katseen pelossa väännetyllä. Niin tosiaan, siinä sitten ekalla isos - riparillani oma hartausvuoroni oli viimeisen päivän aamuna ja hartauden alkuun mennessä ei ollut hajuakaan siitä mitä aikoisin hartaudessa lätistä. Kaikkien niiden mahtavien todistusten jälkeen mietin, mitä kummaa annettavaa minulla muka näille ihmisille voi olla. Ketä minun tylsä tyhmä elämäni kiinnostaa, vaikka uskossa elänkin. Ei mulle ole Herra unessa kertonut, mitä mun pitäis puhua. Ei olleeet puut irronneet maasta mun nenän edessä ja muodostaneet nuolta mulle, minne mun pitäis mennä. Taivaallisten merkkien puutostilassa päätin, että hittooks tässä ja annoin mennä. Kerroin syntymästä asti, mitenkä olin edenny ja mihinkä olin päätyny. Kerroin, että virheitä olen tehny ja nyt uskon ja kaikki on suhteellisen hianosti.
Itse en oikeen koskaan oo oppinu noita "ihan kiva" - hartauksia pitämään. Pyrkimykseni on aina ollu antaa suuni söseltää sitä mitä Jumala itse haluaa sieltä tulevan. Myönnän, että joskus on tullu liian pistävää tai muuten sopimatonta tekstiä, kun ei ole aina olleet nuo välit Herran kanssa kunnossa (erinäisistä sattuneista syistä). Tuo hartausten pitäminen on aina ollu mulle semmonen erityisen iso juttu, kun en koskaan ole ollut omista asioistani avautuvaa tyyppiä ja se on sellanen tilaisuus, missä mä en oo pääosissa suoranaisesti vaan Jumala mun oman elämäni kautta. Mä haluan vaan tehdä selväksi riparilaisille ja muille sen, että älkää tehkö samoja virheitä kun minä ja elämä uskovana on se ainoo oikee tie taivaitten ovista sisään.
Mutta tosiaan, jokainen tekee omalla tavallaan ja omassa uskossaan asioita, kuten myös hartauksia. Missään nimessä en dissaa muita keinoja. Tämä "ihan kiva" - hartaus - termi tuli vaan noilta ihmetytä-itketä-itke - ajoilta miäleen ja kun en parempaa kuvausta keksiny, mut u know. Jokainen tapa, mikä itselle parhaalta ja mukavalta tuntuu on mahtava ja jokainen varmasti aina liikuttaa jotakuta, kunhan itse uskoo siihen, mitä sanoo ja tekee. On ollu hianoa seurata, miten tää meininki omassa srk:ssa on menny parempaan suuntaan ja kaikki saa ainakin mun mielestä olla ja tehdä mitä haluavat nykyisin. Kummallista, miten se touhu edes alunperin päästettiin menemään semmoseks paras-uskova-kisaks. Jos niitä ihmeitä on omassa elämässään kokenu, oon ainakin ite sitä mieltä, että niistä kannattaa alkaa sillon vasta puhumaan, jos ja kun se ainoastaan kirkastaa Jumalaa, eikä aikomuksena ole retostella itsestään. Enkä nyt tietenkään taas tarkota, että kukaan teistä semmosta tekis, vaan tässä nyt itse pohdintojani availen ja avaudun.
Mutta joo, tämmöstä antijäsenneltyä ja -yhtenäistä tekstiä tässä näpyttelin, kun en muutakaan kärsimyksissäni keksiny ja tässä kommentteja lueskellessa alkoi vilistää pienessä Jempun miälessä. Huomenna... tai siis tänään alkaa tuo hiihtis ja henkinen kärsimysvaellus on alkamassa kun en hiihtikselle kolmen vuoden putken jälkeen päässy. :C Noh, toevottovast joku ny näittenki jälkee ottaa mut jolleki leiril. :D
